telttamaja

“Kun ei ole mitään erikoista sanottavaa”
voi lähteä liikkeelle mistä kulmasta tahansa,
aika juoksee vastaan, kasvoilla käväisee
juoksijalle tyypillinen levollisuus 
kunnes on taas aika hermostua ja kävellä
ympyrää, kiertää kahdeksikkoa, 
palata mielikuvissaan alkuun, 
mutta kenen alkuun, ja keneksi, 
ja onko edes mitään alkua mihin palata, 
vai virtaako kaikki ikuisesti 
iäti ääreti alati muuttaen muotoaan? 
Jos liike on illuusio kuten joku esisokraatikko väitti, 
ehkä silloin todella pysyn paikallani
kaikesta etenemisestä huolimatta
ja mitä siitä sitten seuraa?
Tai ehkä onkin totta se zenbuddhalainen ajatus
että ei ja kyllä ovat samanaikaisesti
olemassa, että toinen ei sulje toistaan pois
ja mitä silloin on ajateltava aristoteelisesta
logiikasta, jokin järki on sentään oltava
ja mitä kaikkea muuta voikaan keksiä, 
säädyllisiä murhenäytelmiä,
sammuneita neronleimauksia ja  
höhlän huuruisia höpinöitä silloin
“kun ei ole mitään erikoista sanottavaa”.