UnohdettuSielu

Ilmestyy hahmo hentoinen takaa tuntemattomien taivalten.
Astuu askeleen, ja taas uudelleen. Vastaa tunnolla talven tuuleen.
Kyyneleet askel askeleelta seuraavat tuntematonta harhailijaa.
Kyyryssä kulkee ja harhailee, ei tee silti hänestä luovuttajaa.
Ei neito itke pyryä kasvoilla, ei ihon kylmää.
Itkee sisältään sydämen yksinäistä tyrmää.
Käpertyy yksin hankeen iltaan pimentyvään.
Ei usko enää sydämiin lämpimiin, jää nyt hangelle lepäämään.

Repaleiset, irti repiä yritetyt vaatteet päällä palelevan neidon,
Kädet sirot, jotka parhaansa yrittävät suojata haavoitetun sielun.
Apua yrittää saada, tämä olento, olemus neidon.
Rauhoittunut hankeen on, kuin oloonsa tyytyväinen lapsi kehdon.
Neito paleltunut, ei huuto kanna, syyttä hän itseään, kun ei kukaan rakkautta anna.
Revenneet kankaan siivut kuin tyhjää hangen pinnassa.
Tuntee neito yhtä kylmää sisällä, omassa rinnassa.

Ilta yön varjoihin valjastaa, kuu kasvot yön toivon paljastaa.
Kylmä huulien, lasisilmät läpi pyryisten tuulien.
Ymmärtää, että ei hän yötä yksin itselleen jaa,
Yön ensi tähdet, kuin kynttilät taivaan tyhjyydestä kajastaa.
Tähdenlento toivonyönä hänelle kylmän talviyön hyvyyden paljastaa.
Luovutus etsii vain luovuttajaa, rakkaus rakastajaa.

Ei enää neito hangella lepää, nousee ylös uskon voimin
Askelin hentoisin, kuin ensilento siivin uusin.
Usko tähtiin ja kuuhun joku yksinäistäkin ymmärtää
Taakse jäävät vain jalan jäljet, muistuttamaan yöhön epätoivosta eksyvää.
Neidon matka kanssa lempeiden aamutuulien
läpi kukkuloiden ja vuorien, saa taas neito mahdollisuuden uuden.
Hitaasti etääntyy hahmo kaukaisuuteen, kauas mielemme tuntemattomaan.