Sen päivän päätin olla kotona, käytyäni ensin äidin pyynnöstä ensiavussa. Sain jalkaani tukisiteen, sekä päähäni ja käsiini tungettiin jos jonkinlaisia laastareita ja siteitä. Ottaisin ne aamulla pois. Ne keräsivät turhaa huomiota.
Päästyäni kotiin menin kylpyhuoneeseeni ja heitin vaatteet vanhan muovisen tuolin päälle. Annoin lämpimän veden virrata vartaloani pitkin, vaikka en olisi saanut lääkärin mukaan käydä vielä suihkussa. Vesi rentoutti lihakseni ja onnistuin jopa nukahtamaan limenvihreää kaakeliseinää vasten. Heräsin vasta, kun vesi alkoi muuttua viileämmäksi. Alakerrasta kuului ovikellon pirahdus ja vedin äkkiä pyyhkeen kainaloitteni alle. Kävelin rappuset alas varoen jalkaani ja ottaen tukea kaiteesta ja menin avaamaan ulko-oven.
“Voi luoja, Jess! Mitä sinulle on tapahtunut?” Kysyi Cassandra järkyttyneenä ulkonäöstäni. Hän tuijotti minua vihreillä silmillään ja nostin olkapäitäni. En kertoisi kuitenkaan totuutta.
“Liukastuin aika pahasti matkalla.” Totesin yksinkertaisesti ja vaihdoin puheenaihetta, “Mitä koulussa tehtiin?” Cassie ravisteli päätään ja ilmoitti.
“Ensinnäkin, Adrian ei ollut koulussa, mikä oli kauheaa. Toiseksi, keittiöpuolella sattui pieni tulipalo, joten kaikki päästettiin aikaisin kotiin. Matikasta tuli kuitenkin seuraavat kolme sivua.”
Voihkaisin. En voinut sietää matikkaa. Sen jo tiesin, että Adrian oli jättänyt koulupäivän väliin. Hänen jalkansa oli varmasti murtunut, joten hän ei varmaankaan tulisi muutamaan päivään kouluun. Osasin valmistautua, ettei hän tulisi enää lähelleni, tai edes kouluun.
Seuraavana päivänä varoin menemästä vanhan juna-aseman kautta ja kiersin kilometrin lenkin sen ympäri. En halunnut enää loukata itseäni. Sade oli loppunut yöllä, joten haistelin raikkaan luonnon tuoksua. En olisi halunnut vielä sinä päivänä lähteä kouluun, sillä olin saanut kävelykepit, jotta varoisin jalkaani. Silti nilkutin rohkeasti koulun käytäviä pitkin ja varoin etten vastannut kenenkään kummeksuvaan katseeseen.
Saapuessani luokkaan jähmetyin paikalleni. Takarivillä istui platinanvaaleatukkainen poika. Päätin kuitenkin olla kuin en huomaisikaan ja nilkuttelin omalle paikalleni katsomatta häneen. Laskin kepit maahan ja otin historiankirjani esille. Näin sivusilmällä, miten viereisen pöydän tuolia siirrettiin ja Adrian kumartui minua kohti.
“Oletko kunnossa?” Hän kysyi lempeällä äänellä jota kummeksuin. Eilen hän käski minun häipyä ja tänään hän käyttäytyi kuin enkeli. Yritin näyttää mahdollisimman vihaiselta, joten varoin katsomasta häntä.
“Sinunhan se pitäisi tietää.” Sihahdin huulieni välistä ja aloitin Napoleonista lukemisen. Halusin näyttää hänelle että olin vihainen siitä, että olin niinkin huonossa kunnossa. Hänessä ei näkynyt naarmuakaan!
“Olen pahoillani eilisestä.” Adrian kuiskasi niin hiljaa, etteivät muut kuulleet. “Tarkoitus ei ollut pelästyttää.”
“Vai pelästyttää?” Kysyin silmät leimuten, “Sinä säikäytit minut melkein kuoliaaksi!” Sanoin jo vähän kovemmin ja edessä istuva tyttö käänsi päänsä väliaikaisesti minun suuntaani. Uskalsin vilkaista Adriania silmiin, ja ne olivat taas taivaansiniset. Aloin pikkuhiljaa uskoa häntä.
“Minä olen todella pahoillani ja tarkoitan sitä. Minä en vain saisi olla minkäänlaisessa kontaktissa sinuun.” Adrian totesi vakaalla äänellä ja tiesin että hän yritti kertoa minulle jotain.
“Mitä tarkoitit eilen, että minun olisi silloin pitänyt kuolla?” Kysyin katsoen silmiin. Väri rauhoitti minua, enkä ollut enää niin vihainen. Adrian puri alahuultaan ja painoi päänsä oikean kätensä varaan.
“Unohda se. En olisi saanut kuitenkaan puhua siitä.” Hän sanoi ja nyökkäsin. Selviteltävää ei enää ollut, vaikken tiennytkään mitä hän tarkoitti. Minulle oli ihan sama, mistä hän puhui. Silloin Opettaja saapui sisään kantaen paksua kansiota ja minun piti keskittyä.
Ruokatunnilla tiesin, etten menisi ulos syömään. Paikka oli kuitenkin varattu. Seurasin Cassandraa melkein täpötäyteen pöytään ja yritin pysyä perillä keskusteluista. Juttelin juuri Emma Dawsonin kanssa, joka oli samalla ranskantunnillani, kun joku istui viereeni. Pelkäsin kääntyä katsomaan, sillä henkilö saattoi olla se, kenet viimeiseksi olisin halunnut nähdä. Päätin kuitenkin olla rohkea ja huokaisin helpotuksesta. Lapsuudenaikainen ihastukseni ja koulun suosituin poika Max Evans hymyili minulle aurinkoisesti. Maxin suku oli todella vanhaa ja kaupungin nimi oli nimetty Maxin jo edesmenneiden sukulaisten mukaan. Pieni puna nousi poskilleni hymyillessäni takaisin. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan.
“Hei, Jess. Mitä kuuluu?” Max kysyi lempeällä äänellään ja katseli minua laguuninsinisillä silmillään. Tukka oli värjätty mustaksi, vaikka se oli oikeasti vaalea. valkoinen toppi myötäili hänen hyvännäköistä vartaloaan ja hymykuopat tekivät kasvoista vastustamattomat. Ruskettunut iho ja pisamat kertoivat pojan olleen matkoilla vähän aikaa sitten. Päätin vastata kysymykseen mahdollisimman rehellisesti.
“No, on minulla parempiakin päiviä ollut. Entä sinä? Etkö ollut jossain surffaamassa?”
Max hymyili ja sipaisi hiussuortuvan korvani taakse. Uusi syy punastumiseen. Olin unohtanut, kuinka paljon hänestä pidin.
“Olin Miamibeachilla surffaamassa, joten ihan hyvinhän tässä. Vaikutat jotenkin poissaolevalta.”
Ärsyttävää kun hän oli liian hyvä huomaamaan jos jokin oli vinossa.
“Eilen kävi pieni haaveri, mutta muuten kaikki on loistavasti. Ainakin nyt kun sinä olet siinä.” Viimeinen lause oli vahinko, mutta en osannut valehdella Maxille. Hänestä oli niin helppo pitää.
Olin ollut Maxin kanssa rinnakkaisluokilla jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Ja ensimmäisellä luokalla olin häneen ihastunut.
“Kuule, Jess.” Max sanoi hiljaa, miettien luultavastikin samalla mitä sanoisi. “Haluaisitko lähteä elokuviin kanssani huomenna?”
Kesti hetken ennen kuin hänen sanansa upposivat pääkoppaani. Lapsuuden ihastukseni pyysi minua treffeille. Se kuulosti todella oudolta.
“Voisin kyllä.” Sanoin ja väläytin Maxille hymyn.
Seuraavalle tunnille kävelin onnesta soikeana saattajanani Max, kuinka ollakaan. Hänellä olisi seuraavaksi liikuntaa, joten emme voineet nähdä kuin seuraavana päivänä. Pysähdyimme luokan eteen yhtä aikaa ja uskaltauduin katsomaan häntä silmiin. Ennen kuin tajusin, mitä tapahtui, hän oli jo ottanut toisella kädellään kädestäni kiinni ja toinen oli niskani takana. Tunsin punastuvani railakkaasti, kun hän veti minut lähemmäs. Max osasi olla tyttöjen kanssa, ja minunkin kanssani hänellä oli itseluottamusta. Max painoi lämpimät huulensa otsalleni ja lähti sanaakaan sanomatta liikuntasalia kohti. Jäin hymyilemään tyhmästi luokan eteen, kunnes jokin törmäsi minuun.
“Onko hän poikaystäväsi?” Adrian kysyi viileällä äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.
“Mitä se sinulle kuuluu?” Kysyin turhankin töykeästi, ja kaduin saman tien. Olihan hän kuitenkin pelastanut henkeni edellisenä päivänä. Hetken aikaa Adrian näytti murjottavalta pikkupojalta joka ei saanut jäätelöä. Sitten hänen huulensa kaartuivat hymyyn, joskin surulliseen. Tuijotin hölmistyneenä hänen peräänsä, kun hän lähti kävelemään luokalta pois ja vilkaisten vielä kerran surullisesti minun suuntaani, hän katosi.
“Jess! Mitä sinä teit Adrianille?” Cassie tuli heti tivaamaan minulta. Tietenkin hän oli nähnyt kaiken.
“En mitään.” Totesin, mutta Cassie ei tainnut uskoa.
“Niin mitä sinun ja Maxin välillä tapahtui?” Cassie sanoi jo innostuneempana. Hän tiesi salaisesta ihastuksestani.
“No, me menemme huomenna leffaan.” ´Kihersin ja punastuin taas kerran. Miten noloa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
