Crying

Katselin hajamielisesti ulos ikkunasta kun kirkkaanvihreät lehdet heiluivat lämpimässä loppukesän tuulessa. Sisällä oli ikävä olla, sillä Evansvillessa oli todella kaunista tähän vuodenaikaan. Koulu vain pakotti olemaan luokassa. Samalla kun harmaatukkainen opettaja selitti yksitoikkoisella äänellä vaikeita matematiikan kaavoja, vieressäni istuva vaaleahiuksinen tyttö tökkäsi minua lyijykynällä ikävästi kylkeen. Se sattui, joten laitoin käteni saman tien suojelemaan kylkeäni uuden iskun varalta ja katsoin parasta ystävääni murhaavasti.
“Lopeta, Cassie!” Sihahdin hiljaa.
“Jessica, koeta keskittyä!” tyttö suhahti, joten näytin hänelle nyrpeää ilmettä. Opiskelu ei oikein kiinnostanut. Sillä hetkellä opettaja kysyi kaavan oikeaoppista laskutapaa ja ystäväni nosti kätensä pystyyn kuin salama.
“Niin… neiti Cassandra Damon.” Opettaja sanoi hajamielisesti tarkistaen nimen listasta. Cassien aloittaessa luultavastikin oikean vastauksensa, Vaivuin takaisin autuaaseen koomaani , mutta huomioni kiinnitti saman tien pikimusta ja upouusi Porsche, joka kaarsi sulavasti koulun puiden peittämälle autoparkille. Koululle jätettiin joku, sillä Porschen moottori ulvahti ja auto katosi hiekkaiselle kovaa sutien. En nähnyt, kuka paikalle tuli. Puut peittivät näkyvyyden. Kyllästyin tuijottelemiseen, joten heitin tummat hiukseni olkani taakse ja aloitin koulukirjaan piirtelemisen.

“Neiti Jessica Smith, mikä mahtanee olla laskun vastaus?” Miesopettaja kysyi ja hätkähdin. Tietenkään en ollut kuullut kysymystä. Pörrötin tukkaani hiljaisuuden vallitessa. Kaikki tuntuivat katsovan juuri minua.
“Öö…” Äännähdin ja irvistin opettajalle.
“Etkö tiedä vastausta?” Opettaja kysyi hieman paheksuen, ja tunsin punastuvani. Ärsyttää kun punastun niin helposti.
“En kuullut kysymystä.” Vastasin hieman nolona.
“Neiti Smith, kymmenen minuutin jälki-istunto minun luokassani kuuntelemattomuudesta.” Opettaja totesi kuivasti ja jatkoi opetusta. Vajosin masentuneena tuolini pohjalle ja otin kultaisen ristini suuhun imeskeltäväksi. Cassie pyöritteli silmiään paheksuvasti.

Tunnin loputtua paras ystäväni korotti jo ääntään.
“Jess, ABI-vuoden ensimmäinen päivä ja nyt jo sait kymmenen minuutin jälki-istunnon ? Mitä minä olen sanonut opettajien kuuntelemisesta?”
“Kuulostat aivan äidiltäni!” Suutahdin ja näytin hapanta naamaa. Hyvinpä alkoi tämäkin opiskeluvuosi.
“Hyvä vain. Mutta minulla olisi yksi pieni pyyntö: Opettele kuuntelemaan. Nähdään luonnontieteissä.” Cassandra sanoi tiukasti ja lähti kävelemään rivakasti pois vaaleat hiukset välkehtien kirkkaiden käytävälamppujen valossa. huokaisin masentuneena ja astuin ulos luokasta katsomatta eteeni, joten kävelin suoraan jotakuta päin.

“Varoisit vähän!” Platinanvaaleatukkainen poika sanoi vihaisesti ja nosti pudonneet paperinsa marmoriselta lattialta. Yritin tavoittaa pojan katsetta, mutta hän keräili pää painuksissa pudonneita papereitaan. Olin jo luovuttamassa ja lähdössä pois, kunnes tunsin kylmän kosketuksen vasemmassa ranteessani. Raudanlujan kosketuksen.
“Osaatko edes pyytää anteeksi?” Poika kysyi vaativasti ja katsoi suoraan silmiini. Jähmetyin hetkeksi hänen silmiensä kirkkaansinisestä väristä. En saanut sanaakaan suustani. Hän tuijotti minua kuin vajaaälyistä.
“Anteeksi.” Sain kuitenkin sanottua pienen empimisen jälkeen. Hän väläytti minulle ihanan ilkikurisen hymyn noustessaan seisomaan ja lähti sulavasti paikalta. Muutama muu tyttö katsoi häntä ihaillen. Niinpä tietenkin.

“Jessica, mitä sinä tuijotat?” Kuulin pehmeän äänen vierestäni ja hätkähdin. Olinpa säikky tänään. Nuori ja siro mustatukkainen tyttö seisoi vieressäni ja katseli minua suklaanruskeilla silmillään. Pikkusiskoni.
“En yhtään mitään. Jäin vain jumittamaan.” Sitten vilkaisin kelloa.
“Äh, Alice, tunti alkaa minun pitää mennä, etten myöhästy.” Sanoin hymyillen ja heilautin kättäni lähtiessäni pois.

Kun seuraavana päivänä tulin historiantunnille, en voinut uskoa silmiäni. Takarivin keskimmäisessä pulpetissa istui se eilisen kaunis poika tyttöjen ympäröimänä. Tietenkin juuri minun vakiopaikkani vieressä. Kävelin hillityn hitaasti paikalleni, etten kompastuisi mihinkään ja istuin alas. Tytöt katsoivat minuun vähän paheksuvasti, mutten antanut asian häiritä.
“Tunti alkaa, menkää paikoillenne!” Sanoi vaaleatukkainen naisopettaja, joka oli suosikkiopettajiani. Tytöt sipsuttivat mahdollisimman tyylikkäästi omille paikoilleen ja aloitin opiskeluun keskittymisen. Tosin katseeni harhaili aina välillä ulos ikkunasta kauniiseen päivään.
“Meillä onkin uusi oppilas. Hän muutti tänne juuri isoveljensä kanssa New Yorkista. Kertoisitko vaikka luokalle nimesi?” Opettaja pyysi kiltisti ja poika nousi seisomaan. Irrotin katseeni historiankirjasta ja keskityin uuteen asiaan. Tuohon mystiseen poikaan. Hän nousi seisomaan ja katsoi jokaista luokkalaistani silmiin. Minun kohdallani silmät kuitenkin pysähtyivät pitkäksi aikaa ja tuntui kuin koko muu maailma olisi kadonnut. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni.
“Nimeni on Adrian Lane.” Poika sanoi pehmeällä äänellään joka oli kuin sulaa hunajaa. Sen jälkeen hän istui alas ja viittasi opettajaa jatkamaan.
“Kiitoksia, Adrian.” Nainen sanoi hymyillen ja aloitti opetuksen. Katseeni harhaili tuossa mystisessä pojassa. Hänen pukeutumistyylinsä oli hyvin siisti. Adrianin huomatessa tuijotukseni, käänsin nopeasti katseeni takaisin opettajaan, mutta huomasin silmäkulmastani pojan hymyilevän.

Ruokalassa oli tarjolla lohta, joten otin tavallista suuremman annoksen ja lähdin ulos etsimään istumapaikkaa. Normaalisti tykkäsin syödä yksin ja ulkona, koska sisällä oli aivan liikaa melua ja ihmisiä. Sen takia suuren tammen alla oli pöytä, jossa aina söin. Tällä kertaa joku muu vain oli ehtinyt ensin.
Adrian näykki hiljaa pieniä paloja punaisesta omenasta ja kirjoitti samalla jotain mustaan kierrevihkoon. Minua rupesi ärsyttämään, mutta annoin asian olla. Uteliaisuus vei vallan ja halusin tietää, mitä poika kirjoitti. Adrian ei välttämättä halunnut, että tuiki tuntematon kyselisi häneltä hänen yksityiselämästään. Sen sijaan päätin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa. Sanoin melko hiljaa:
“Anteeksi, mutta istut paikallani.” Adrian nosti kauniit kasvonsa ja hymyili ihanan vinosti.
“Siinä tapauksessa, istu viereeni.”

Kun istuuduin, Adrian veti syvään henkeä ja näytti nauttivan jostakin.
“Mitä nyt?” Kysyin yllättyneenä ja haistoin rannettani. Ei minulla ainakaan mitään hajuvettä ollut. Hän puhalsi ulos rauhallisesti ja otti toisen näykkäisyn omenasta. Nirson näykkäisyn, minä ajattelin.
“Ei mitään.” Adrian sanoi yhä hymyillen.
“Minun pitikin kysyä… mitä kirjoitat?” Kysyin uteliaasti ja Adrian vilkaisi melkein täyttä vihkoaan. Yllättäen hän pamautti sen kiinni ja laittoi nopeasti laukkuunsa.
“Kunhan tarinaa kirjoittelen.”
Hymähdin pettyneenä. Oletin sen olevan jotain jännittävämpää, kuten jonkin uuden rokkibändin sanoja. Yllättäen päähäni putosi tammenterho ja vingahdin.
“Oletko kunnossa?” Adrian kysyi hieman turhankin hätääntyneenä ja oli jo ottamassa tammenterhoa hiuksistani irti, mutta olimme yhtä nopeita. Yllätyin hänen kylmästä kosketuksestaan, joten värähdin.
“Sinulla on todella kylmä käsi. Oletko kipeä tai jotain?” Kysyin ystävällisesti, mutta Adrian pudisti päätään näyttäen hetken surulliselta. Sitten hän avasi suunsa.
“Olet todella ystävällinen, mutta minun täytyy lähteä.” Sitten hän nousi ja lähti pois katsomatta taakseen. Yllätyin hieman äkillisestä mielenmuutoksesta, mutta toivuin nopeasti kun tajusin, että seuraava tunti pidettäisiin taas sisällä.

Illalla makasin sänkyni peiton päällä väärinpäin ja potkin välillä innoissani tyynyäni. Luin lempikirjaani varmaankin jo kymmenettä kertaa. Vaikka lukukertoja olikin ollut niin monta, sain edelleen tietyistä kohtauksista kylmiä väreitä ja innonpuuskia. Cassie oli aikoinaan ehdottanut kirjasarjaa minulle, eikä ollut erehtynyt. Jotenkin melkein koko koulu tuntui rakastavan tätä kirjasarjaa, joka kertoi vampyyrin ja ihmistytön rakkaudesta. Osasin kirjan jo ulkoa. Olisin ostanut kirjan varmaankin jo nimen ‘Houkutus‘ takia.
Eräässä kohdassa alkoivat hälytyskelloni kuitenkin soida. Yllättävän moni vampyyri Edwardin ominaisuuksista osui yhteen erään tietyn henkilön kanssa. Mutta eihän se voinut olla totta.

Rupesin ajattelemaan Adriania tarkemmin. Kalpea ja kylmä iho, ylimaallinen kauneus ja kirkkaansiniset silmät viittasivat paljonkin hämärän palvojiin, mutta varma en tietenkään voinut olla. Yksi asia oli kuitenkin poikkeava. Adrian rakasti istua ulkona auringonpaisteella. Vampyyri Edwardin iho taas kimmelsi auringonpaisteessa kuin miljardit pienet timantit.
‘Höh. Se siitä teoriasta.’ Ajattelin pettyneenä ja laitoin kirjan väliin merkin. Alkoi olla jo myöhä. Vedin mustat kauhtuneet verkkarit jaloistani ja heitin ne mytyksi lattialle. Sitten ryömin kukkakuvioisen peittoni alle ja nukahdin.

Heräsin äkilliseen herätyskellon pirinään ja putosin kivuliaasti sängystä. Nousin lattialta hiljaa vaikertaen. Takamukseeni sattui. Olin nähnyt yöllä todella omituista unta. Samanlaista, mitä kirjan päähenkilö Bella oli nähnyt tarinan alussa. Adrian oli kutsunut minua luokseen paljastellen teräviä kulmahampaitaan. Sitten vilkaisin ulos ja voihkaisin harmistuneena. Satoi vettä.
Kiva aamu, mietin ja vedin vanhasta vaatekaapistani tummanharmaan neuleen. Jalkoihini vedin tummansiniset farkut. Kävin hakemassa keittiön kaapista myslipatukan ja tungin sen laukkuuni. Hyppäsin äkkiä lenkkareihini ja vedin mustan sadetakkini päälle. Sateenvarjon otin varmuuden vuoksi mukaani. Huokaisin avatessani ulko-oven ja astuin viileään sateeseen.

Kuljin yleensä kouluun vanhan juna-aseman kautta, joka sijaitsi aivan kotini lähellä. Junia ei asemalla enää kulkenut, joskin todella harvoin jokin matkustajajuna poikkesi reitiltä sitä kautta. Vanhat puomit olivat täynnä ruostejälkiä. Näytin nyrpeää naamaa sateen takia ja olin juuri ylittämässä raidekaksosia, kun tuuli nappasi sateenvarjostani kiinni. Huonon tasapainoni ansioista liukastuin metallisiin raiteisiin ja kaaduin rähmälleni toisen raiteen päälle. Tajusin liian hitaasti, että minua lähestyivät kirkkaat ajovalot. Juna oli tulossa minua kohti.
“Miksi juuri nyt?” Kuiskasin järkyttyneenä, mutten päässyt riittävän nopeasti ylös. Junan ollessa aivan lähellä jokin kova ja kylmä minuun kivuliaasti ja putosin muutaman metrin päähän juuri ohi ajavasta junasta. Nousin käsieni varaan ja nostin hiukseni pois silmieni edestä. Vesi tippui vaaleatukkaisen pojan hiuksista, joka makasi maassa selkä minuun päin. Tunnistin pojan heti. Adrian.

Olin juuri koskettamassa Adriania olkapäähän, mutta hän löi käteni kovalla voimalla pois. Kipu oli pientä verrattuna vasempaan jalkaani, koska olin rojahtanut sen päälle.
“Kiitos.” Sanoin hiljaa kuiskaten, koska tiesin, että Adrian kuitenkin kuuli. Sitten rohkaistuin ja jatkoin.
“Minä tiedän, mikä sinä olet.” Sanoin hieman kovempaa, mutta Adrian vastasi oudolla äänellä. Se ei ollut enää pehmeä, vaan pikemminkin surullisen karhea.
“Etkä tiedä.”
“Minä olen lukenut houkutuksen ja…” Aloitin, mutta Adrian käski minut hiljenemään nostamalla toisen kätensä pystyyn. Hän naurahti ilottomasti.
“Minä en ole vampyyri. Ei sellaisia ole kuin kirjoissa ja elokuvissa, ja ehkä vanhoissa taruissa.“ Yllätyin torjuvaa äänensävyä . Enää en ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse.
“Sinun oli määrä kuolla juuri äsken.” Adrian sanoi totisena noustessaan seisomaan. Hänen vaatteensa olivat litimärät ja housuissa oli säären kohdalla repeämä, josta vuoti verta. Tuijotin häntä järkyttyneenä.
“Minulle sanottiin, etten saisi puuttua kohtalon kulkuun. En olisi saanut…” Adrian rojahti maahan polvet edellä ja painoi kasvot käsiinsä.
“Adrian…” Aloitin, mutta hän nousi ylös ja kääntyi katsomaan minua häkellyttävillä silmillään. Järkytyin.
“Lähde pois! Minä en halua nähdä sinua!“ Hän huusi suoraa kurkkua ja nousin kompuroiden ylös.
“Nyt!” Adrian huudahti ja lähdin juoksemaan kyynelet silmissä takaisin kotia kohti. Olin järkyttynyt näkemästäni. Adrianin silmät olivat muuttuneet kirkkaanpunaisiksi. Ja hänen kyyneleensä olivat tummaa ruusunpunaista verta.

Juoksin kotiin katsoen vain suoraan eteeni. Juuri nyt en haluaisi kompastua ja saada uusia ruhjeita vartalooni. Sateenvarjoni oli jäänyt sinne, mutta en juurikaan välittänyt. Adrian tuskin tunsi minua, olimmehan jutelleet vain pari kertaa. Silti hän tuntui olevan minulle todella vihainen. En voinut ymmärtää. Ja se veri askarrutti minua. Miten silmistä voi vuotaa verta? Tai miten silmät voivat muuttua kesätaivaan sinisistä verenpunaisiksi? Adrian ei ole vampyyri, sen hän oli tehnyt selväksi. Mikä hän sitten oli?
Juostessa ajattelin liikaa, joten juoksin sisälle ja menin ottamaan muutaman buranan. Ne saivat minut rauhoittumaan. Kävelin portaat ylös ullakkohuoneeseeni ja riisuin sadetakkini naulakkoon. Tein havainnon, että takissani oli monta repeämää. Pitäisi siis ostaa uusi sadetakki. Kävelin vaatekaapin vieressä olevan kokovartalopeilin eteen ja järkytyin näkemästäni. Hiukset kehystivät märkinä juuri itkeneitä kasvojani ja oikeasta kulmasta valui verinoro. Vaatteeni eivät olleet yhtään paremmassa kunnossa. Tai edes vartaloni. Tummanharmaa villapaitani oli helmasta kostunut ja mudassa. Vasemman käteni hiha oli aivan rikki, kuten myös sen puolen housunlahkeeni. Kosketin varovasti vasemman jalkani säärtä ja tunsin kovan kivun. En shokissa ollut tajunnut, että vaikka pelastuin, olin saanut vakavia ruhjeita. Katsoin itseäni peilistä ja tajusin, että joku seisoi takanani. Vaaleista hiuksista en voinut erehtyä. Käännyin nopeasti ympäri, mutta takanani ei ollut ketään. Ehkä olin vain kuvitellut. Se ei olisi ensimmäinen kerta.