Pelokas jalopeura

Mies olen köyhä, varoja vailla,
yksin harhailen varjojen mailla,
suru syvältä sielua kyntää.

Vastaa käy ärjyvä jalopeuta, 
se on varjojen lisäksi ainoa seura
ja se kohti mua kiivaana ryntää.

Pakoon mä koetan, juosta en jaksa, 
millä mä henkeni peuralle maksan,
ei ropoa, lanttia ainuttakaan. 

Peura on nopsa, kiinni mut nappaa,
vavisten vartoon, joko se tappaa,
sielu on vankina varjojen maan.

Minä on jalo, tapa en ketään
sanoo peura, väärin mut ymmärretään, 
en lanttia tahdo, henkeäs en.

Ystävää minäkin olen vain vailla,
yhtä köyhänä vaellan varjoen mailla
ja pelosta minäkin ärjähtelen.