-Pakomatka-

Jotkut pakenevat sitä hyppien, tai kirkuen, ryntäillen elämässään paikasta toiseen. He ovat kalenterin täyttäjiä, käyttäjiä, heidän aikataulunsa paisuvat henkilökohtaiseen hallitsemattomuuteen. Mutta ei, he eivät pysähdy! He kehittävät patoutunutta energiaa liian yksitoikkoisesta työstä ja purkavat sitä kalentereihinsa merkitsemällään vapaa-ajalla. Heidän sormensa tarttuvat hätäisesti esineisiin, katseensa ja ajatuksensa viipyvät pitkään vain vaihtuvuuden virrassa. Ja kun he joutuvat pysähtymään onttoon huomiseen, tyhjään viikkoon kalenterissa, jonka sivut olivat huomaamatta liimautuneet yhteen, silloin pimeys saartaa pysähtyneen, ahdistaa ja kuristaa. Kaiken ahdistuksen keskellä tyhjyys pakottaa pudottamaan pohjan pois kaikelta: mihinkään ei voi uskoa, mitään ei ole olemassa vain masennus ja tyhjä kalenteri, joka odottaa täyttöään. Seuraavalla viikolla kaikki on taas hyvin, tyhjä ei ehdi koskettaa aukotonta huomista.

Toiset pakenevat tyyneyteen odottamaan parempaa aikaa, tekemään hiljaa sen minkä voisi joskus saavuttaa. Kärsivällisesti he kartuttavat taitojaan, lukevat teoksia, joista ymmärtävät tuskin puoliakaan. Heidän elämässään on tärkeintä olla valmis, jos tilaisuus joskus koittaa. Se ei ole helppoa. He jatkavat päivästä toiseen tasaisesti paljastamatta tunteitaan, tukahduttaen tuskan, joka saattaisi muuttua epätoivon värjäämäksi ahdistukseksi. He ovat ihmisiä, jotka saattavat tehdä yllättäen jotain odottamatonta pitääkseen rakennelman kasassa; tuskan torjuttuna. Kerran tai pari elämän mittaisessa ajassa aalto lyö heidän ylitsensä. He ratsastavat harjalla vain hetken, sillä pian he epäilevät tuntojaan ja vielä nopeammin pohjalla kadonnutta aaltoaan. Aika näyttää milloin uusi ihme saapuu muovaamaan heidän kohtaloaan, aika näyttää keneen voi luottaa, aika näyttää, kiikkuu, kiikkuu kellossaan, kiikkuu, kiikkuu odottaen onneaan.

Joku valmistaa matkaa huomiseen. Hän liikuttaa helmiä huulillaan yksi kerrallaan, pudottaa rukoukset ilmaan rauhoittamaan. Hän ei pelkää pimeää, vaikka talven tuulet ujeltaisivat hullujen lailla. Hänen ajatuksissaan on enemmän sijaa muille, enemmän sijaa maailmalle ja oikealle tavalle toimia. Hän harkitsee tekojaan punnitsee ja arvottaa. Moni kaipaisi hänen tukeaan, liian moni. Hän lahjoittaa saamatta itse, odottaen uutta maailmaa tuolla jossain. Kuka on hän joka ei horju, kuka on hän jonka askel jatkaa vakaasti erehtymättä? Hän tietää vastauksen vain hetken, sillä sitä seuraavina aikoina erehtymisen tuska jäljittää hänen hyveitään. Jos onni käy niin aikanaan raivoava meri rauhoittuu ja etäisyys heijastaa taivaan värit hänen katseeseensa. Mutta vain harvoin meri tyyntyy. Liian usein jatkaa se raivoaan, puhuu, saarnaa, todistaa, vaahdoten kiskoo laivaa kohden satamaa. Ja myrsky tuo ujeltaa niin lujaa, ettei hän aikanaan kohtaa pelkoaan. 7.1.2003.