näkemyseroja havainnoinnista?

Arkistointi vaihtoehtona
varsinkin näin kauniina pyhänä
kuulostaisi perin helpolta
ja houkuttelevalta vaihtoehdolta.
Astia tyhjäksi,
sisältö säkkiin
ja säkki varastoon osastolle
”tokaisut joissa kosketellaan siuta”
tai
”ei voisi vähempää kiinnostaa”,
mutta olisiko se laiskuutta,
välinpitämättömyyttä
– kanssa taapertajista tai omasta taaperruksesta –
tai peräti ylimielisyyttä?
Yhtkaikki..
Kuulostaa suorastaan synniltä
ja onko kaunis sunnuntai
oikea hetki tehdä syntiä
– edes tällaisessa asiassa –
tai onko oikeaa hetkeä
tehdä syntiä edes olemassa?
– Tuo viimeinen kysymys
lienee liian laaja tässä
yhteydessä käsiteltäväksi,
joten jätän sen jokaisen
lukijan itsensä pohdiskeltavaksi –

Niin viisainta kai on siirtyä
uudelleen käsittelylaitokselle
ja laittaa koneet käyntiin.
Arghh.. Sorrun omassa sanailussa
periaatteelliseen synnintekoon
tahtomattanikin..
Pyhäpäivänähän ei kuuluisi
tehdä töitä
ja uudelleen käsittelylaitos
sekä koneen käyntiin laitto
ei kuullosta miltään kantilta
katsottuna muulta
kuin siltä itseltänsä
eli työltä…
No yritän elää sen kanssa
ja toivon
samaa jalomielisyyttä
sinultakin lukijani,
joka matkassani
ajatuksiani jakamassa
yhä vaellat
kohti jotain
mitä en itsekkään
vielä kokonaisuudelta hahmota.

Niin olimme uudelleen käsittelyn alussa
– huomaa! ei laitosta, ei koneita ..
ehkäpä sittenkin synnittä..
ja tuo me muoto siksi,
että yhdessähän tässä ollaan
sie mahdollinen lukija
ja mie uudelleen käsittelijä
eli nyt, ainakaan, ei ole kysymys
persoonani jakautumisesta
kahteen tai useampaankin leiriin –
ja miettimässä ilmaisua,
tokaisua
tai tölväisyä
ja sen lähtötelineitä.

Niin en ollut havainnut,
tällä kommentin aiheuttaneella kerralla,
kuulemma iät ja ajat
tienvarressa seisonutta
kirppiksen mainoskylttiä.
Se, siis kyltti, tökötti
sen tien varressa
jota en juuri ikinä kulje,
mutta oli usein kulkemani
tien risteävä tie
ja se, siis taas se kyltti
jota en ollut havainnut
ja joka aiheutti tokaisun,
sijaitsi ”koiran kuseman” päässä
– risteyksestä lähin mahdollinen
pystysuora esine,
tässä tapauksessa valopylväs
ja noin parinkymmentä ihmisaskelta –
siis ihan silmin havaittavissa,
myönnetään tai siis.. myönnän.

Toinen kerta muistipankissa
– pitää sisällään useita tapauksia
kertomuksen lyhentämiseksi
ja takuulla sie lukija,
joka yhä mukana roikut
siitä vielä kiität –
heittää historiaan
eikä tuota kannata ottaa kirjaimellisesti..
Ei ole todella
merkittävästä tapauksista
tai ajallisesti pitkästä matkasta
kyse.

Olemme siis lähihistoriassa
ja perin arkisissa tapahtumissa
– tuo viimeinen kommentti
on toistaiseksi
vain kirjoittajan hyväksymä –
ja siellä huomioni olisi
pitänyt tavoittaa kotini
lähellä sijaitsevia taloja
– taajamassa ”muutamien”
korttelin sisällä –
ja niissä asuvia ihmisiä.
Mitä ilmeisimmin olisi
pitänyt pystyä päättelemään
taloista niiden omistajia
ja ainakin tietää
kuka nimeä tekevä
missäkin tönössä
tai ”linnassa” asui
ja ainakin siis
niissä ”linnoissa” asuvat
olisi pitänyt tietämisen lisäksi
varmaankin sovittaa
– tai ujuttautua niiden –
ystäväpiiriin.

Vaikka olen perin sosiaalinen,
niin sellaisten ihmisten elämään
tuppautuminen joiden kanssa
polkumme, ajatuksemme
tai muutkaan seikat eivät risteä
tuntuu miusta vieraalta
olkoonkin henkilö
lääkäri, johtaja
tai jotain muuta
yleisesti arvostettua
väheksymättä yhtään sitä,
mitä tuo tuppautuminen
voisi saaviini ammentaa.

Lähihistoriasta haen tapahtuman,
jossa työn kiireessä
havaitsin tilanteen,
jossa yläasteikäisten poikien
jako ”joukkueisiin”
lumisodassa
ei ollut mennyt
ihan kaikkien sääntöjen mukaan
tai muusta
satunnaisesta syystä johtuen
oli suoraan sanottuna ”kussut”.
Pysäytin autoni
ja juoksin paikalle
ilmoittautuakseni
yksinäisen kapteenin miehistöksi
arviolta reilua kymmentä
päälle hyökkäävää
vihulaista vastaan.
Tehdessäni ilmoittautumiseni
kapteenille
sain häneltä
kiitollisen katseen.
Vastapuoli sen sijaan
nurisi jotain epäreilusta…
Uskaltauduin kysymään:
”Onko Teidän mielestä
reilumpaa sotia
kymmenellä yhtä vastaan kuin
kahdella kymmentä?”
Vastauksen puutteessa jatkoin:
”Ruvetaan sotimaan.
Minulla on työt vielä tekemättä!”
Vastapuolen rivien hajaantuessa
päätin puheenvuoroni
kapteenille tosin sillain,
että vihollinenkin kuuli:
”Annan siulle
varmuuden vuoksi
puhelinnumeroni,
jos kaverisi haluavat
toisella kertaa jatkaa sotaa.”