Nyt ei näkynyt sitä henkipattoa,
joka loi elävää Rattoa.
No joo.. ainakin kaunistelua,
ellei suorastaan valehtelua.
Ei ollut vaan toisia harjoja,
jatkuvia liikesarjoja
eikä varsinkaan marjoja..
Ei siis mitään mistä luoda,
siksei mieli likaista vuoda.
Nyt oli koivun kahinaa,
– vihreää puissa –
haavan havinaa,
– keltaista maassa –
tuulen tuhinaa,
– lämpöisenä kropassa –
harjan suhinaa,
– pehmoisena korvissa –
tietysti myös räkätin räkätys
ja ohi kiitävän lokin kirkaisu
sekä pikkulinnun kujerrus
ja kaukainen variksen karjaisu.
Veden moninainen jutuskelu
– kohina, polpotus, lätinä ja litinä –
kuin robottivauvan konejokeltelu
puuttuu vain itkuinen kitinä.
Jossain etäällä helkkäviä lasten ääniä
ja ympärilläni näennäisesti tyhjää lääniä.
Ei ole ketään pesupaikkaa jakamassa,
vuoroa vaatimassa,
kellotonta hoputtamassa.
– aika on ja pysyy,
jos siis miulta kysyy,
”aikaa on vaikka kuin” haarukassa –
Olemukseni kuin
nälkiintyneen ajokoiran
ja samaistumiskyky
ylikuntoiseen urheilijaan
taivasta hipova,
koska jokainen
harjan liike on
kuuman puolen liekeistä
poltteensa hakeva.
Äkkinäinen voisi luulla
olevansa kaikkien aikojen iskussa
”korkeanpaikan leirin”
ja sadanviidenkymmenenviiden neliön
peltisen niityn
kukkien harjaamisen jälkeen.
Valitettavasti totuus on
luuloa vahvempi tässäkin asiassa.
Siitä pitää insinöörille hattua nostaa,
ettei opiskelutraumoja
ole halunnut pesijälle kostaa
eikä näin ollen ole ajatellut kanantaluttajia,
vaan omenanpoimijoita ja kävynkerääjiä
pöytää suunnitellessa.
Selkäni laulaa ylistystä tuolle työlle
pysymällä suht hiljaa,
eikä tarvetta ole tukivyölle.
Jalkani taas suutelevat
tuota ihanan karkeaa
yhtään liukumatonta
vaakatasossa olevaa pintaa
painautumalla koko pinta-alaltaan
sen haalistuneen mustaan syleilyyn
rakastaen sitä kuin
barokin ajan juhlien
koreinta ja värikkäintä
neitoperhosta.
Aikani, sen jota yhä
oli vaikka kuinka,
harjailtuani mattoa,
mielen pyöritellessä näitä ja niitä
ja katseltuani sinistä kattoa
ajattelin: ”etteiköhän tää jo riitä.
Onhan huuhteluvesi kirkasta
eikä jälkeäkään edes nukasta.”
Seurasi maton valuttelua
ja mankelille taluttelua.
”Siinä mankelissa
nyt sit saat maistaa
sitä pitkin viikkoa aamuisin
kertomaani tunnetta
jyrän alle jäämisestä.
Tältä se tuntuu ja tältä.
Tosin kai siun empatiakykysi
olisi riittänyt muutenkin
ymmärtämään sen
jatkuvasti poljettuna olosta
ja päälle sirotelluista ja lorutelluista
milloin mistäkin
puhumattakaan kerta viikkoon
saadusta selkäsaunasta,
jossa villi mattopiiska laukkaa
ja koko lähiö paukkaa.
Voi siutakin raukkaa.
Ei tää siullekaan
takuulla ollut mikään eeden
ja mietit varmaan
minkä ihmeen tähden.
No, osoittaakseni miehen sisun vievän,
vaikka läpi harmaan matonpesuveden.
Nyt taitaapi alkaa olla parasta
lähteä kotia kohden.”
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
nonii, hassuin tassuin ja silleen..aamussa..
Ihan mukavan hupasaa aamuluettavaa
parempi ku aamulehti,
kiitos :))
Huvittava runo : )
Enpäs ole ollut mattopyykillä. Varmaankin siinä ouhussa monia mietteitä mielessä vilisee.
taitavasti jälleen kirjoitettu
pidin varsinkin noista vertauskuvista
ja kiitos
Sivut