liekö 1800-lukua vai miten on

Hieno historiamme, juuremme, esi isien ja äitien aikojen miete, 

Mistä olemme tulleet ja Hym mitä oppineet. 

Hienosti lopussa elämän iloa elettynä. 


Opettava kaikessa kauneudessaan. 

Ehkä on kaukaa haettu, mutta runosi asssosioituu johonkin Pieter Brueghelin maalaukseen, jossa näkyy paljon yhtaikaa maisemassa. Runossa liikutaan tosin hyvin intiimissä elämässä pirtissä ja vähän pihallakin. Voisi hyvinkin olla 1800-lukua tai sitäkin vanhempaa aikaa.  Omana aikanamme kuvitellulla historiallisella kuvauksella on aina ongelmanssa. Me katsomme mennyttä aikaa oman aikamme näkökulmasta, joka myös etäännyttää ja yleistää. Kaikki perustuu kuulemaamme ja lukemaamme, ei itse koettuun.  Kuitenkaan se ei merkitse sitä, etteikö se voisi olla totta, todempaa kuin historia, kuten Aristotelees on sen runousopissaan jo kirjoittanut. Runous on sitä, ei välttämättä historiaan perustuva totuus.

Runo on tulvillaan raikkaita ja meheviä runokuvia. Elämä oli toisenlaista. Se keskittyi usein vain sen hetkiseen päivään; ei haikailtu menneeseen, eikä niin kovasti tulevaankaan. Vaikka elämä saattoi olla raskasta, siihen sopeuduttiin. Niin sopeutuu myös nykyihminen tähän tautiseen aikaan ja koronarajoituksiin. Tätä eeppistä runoasi rikastutta myös loppusoinnut ja vanhahtava runokieli, esimerkkinä runon loppu " sulahoi, sulahoi, pian koittavi aamun koi".  Nautin runostasi koko 'syömmelläni'!

Kurkkaus historiaan tai sitten kainuun tätä päivää

Todella kaihoisaa kerrontaa, mutta on varmasti joskus ollut totta <3