Niin sitten löysin sen, jonkin johon painautua kiinni yön syvyydessä. Mukanaan tuovan tunnepaljouden, jonkin itsensä sisällä täydellisen. Ja tahdoin niin kovasti näkevän sen kaiken sisälläni, sen joka oli ainoastaan sen. Ainoastaan, sen vain. Se kertoi minulle aiemmasta ja työntyi sisääni kuin tulilatvani työnsi juuriaan multaan ikkunalaudalla talven lopulla, kun kevät antoi aiheen muistaa itseänsä. Sen hoitava perusvoide tuoksui hyvältä ja maistui uudelta, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, että paistaisin lättyjä sille keskiyön jälkeen, kun uni ei tuntunut silmissä. Sen hymykuopat läikähtelivät suoraan sieluun, lämpöisinä. Kuinka halusinkaan vain katsoa - kuinka toivoin, etten unohda koskaan sen virnistystä, kasvonpiirteitä, hiuksia jotka tuoksuivat vedeltä ja takkuisilta, hieman karheilta. Ja kun sen huulet tulivat hellästi, pehmeinä omilleni, minuun löi hellyyden aalto kuin laine rantahiekalle. Myöhään illalla kun se oli yön mittaisen hetken poissa iholtani huomasin houkutuksen neuloa sille lapaset joissa tulisi olemaan raitoja ja ne lämmittäisivät sen täydellisiä käsiä kun en voisi omillani. Hieroin sen ihovoidetta itseeni ja sen läheisyys viipyi luonani. Tiesin melkein sen ajattelevan minua, vaikka epäilin vähäsen, koska ei se ainakaan voinut ajatella niin usein kuin minä sitä, ja rahtusen pelkäsin, ettei se haluais mua enää, kun alku olisi pitkälle ohi. Niin, niin minä löysin sen enkä äkkiä enää halunnut muuta kuin pitää sitä kasassa, niin kuin kehä joka ei ikinä paina niin paljoa että tuntuisi pahalta. Tahdoin säteillä sen ihon ehjäksi, tahdoin ehjäksi sen mielen ja että se tietäisi voivansa luottaa muhun ja olevansa turvassa, ja hymyn sen silmiin asti.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
