Isänmaan toivo

Jostain se tähän elämään tupsahti.
Huusi kurttuisena kitarisat hampaissa,
mitattiin, punnittiin ja terveeksi todettiin.
Äidin mielestä näytti isältään,
isän mielestä kuulosti äidiltään.
– Kyllä kai siitäkin vielä ihminen kasvaa.

Eihän se mitään osannut, ei tuntenut nimeään.
Söi neljästi päivässä ja viidesti yössä,
nukkui kuin tukki vartin verran kerrallaan.
Jos nukkui pidempään, äiti huolestui,
kävi tarkistamassa hengittääkö se.
– Kyllä kai äitikin vielä joskus rauhoittuu.

Kuusikuisena sai ensimmäisen hampaan.
Toista viikkoa oli siitä kiukkuinen,
mutta sitten se oppi konttaamaan.
Sai lahjaksi leluja, eikä isä ymmärtänyt
miksei se suostunut luopumaan räsynukesta.
– Kyllä kai isäkin vielä nukeilla leikkii.

Yhtenä aamuna se silitti kissaa.
Kikatti kuten prinsessoilla on tapana,
kieltäytyi lähtemästä päiväkotiin.
Piirsi olohuoneen seinään kukkia,
ja väritti ne äidin huulipunalla.
– Kyllä kai siitäkin vielä ihminen kasvaa?