Nimetön

Kelattaisiinko ihan vähän taaksepäin?
Painettaisiin stoppia sillä kohdalla, kun sinä heilautit kättäsi ja sanoit pirteästi ''moro''?

Ja jos ei enää ikinä painettaisi play-nappia.
Annettaisiin olla.

Ja jos painettaisiin, en antaisi sinun lähteä.
En päästäisi sinua enää mihinkään, en antaisi sinun mennä sinne, mistä en voi tavoittaa.

Sitoisin itseni sinuun, polttaisin polkupyöräsi ja tiputtaisin pommin sen mäen päälle,
josta se joku vahvempi sinut haki.

Ja olisin aina onnellinen, varmasti.
Vai olisinko?

''Kaikelle on syynsä'', niinhän se on.
Mutta ei tälläisiä asioita voi tapahtua kuin hyvistä syistä.

Eikä minulle ole tapahtunut mitään erityisen hyvää sinun poismenosi jälkeen.
Kaikki paha on ryöpynnyt päälleni, vaikka olenkin kasvanut ihmisenä.

Eikä se voinut olla sen tarkoitus?
Olisin kasvanut mieluummin sinun kanssasi, enkä tämän loputtoman ikävän.

Sanovat että puhuminen auttaa.
Mutta minä en osaa puhua sinusta ilman kyyneliä.

Pelkään kyyneliä.
Pelkään mitä muut sanovat, kun itken, ja mitä he tekevät.

En halua tulla säälityksi.
Haluan vain sinut takaisin, enkä mitään muuta.

Minun unelmani taitaa olla niitä ainoita,
joita on mahdotonta toteuttaa?

Mutta jos silti,
siltikin tulisit takaisin.

Sillä en halua tulla sinun luoksesi.
Vaikka sinä oletkin minulle se rakkain, en silti haluaisi jättää perhettäni suremaan.

Koska vaikken uskokaan tuonpuoleiseen,
tiedän, että tulet aina olemaan kanssani.

Yksi sana ja kysymysmerkki.
Miksi?