Palanut maa

Et astunut tähän todellisuuteen alunperin omasta tahdostasi. Sinut heitettiin sinne hallitsemattoman vihan ja väkivallan saattelemana. Ympärilläsi et näe muuta kuin hiiltynyttä maastoa ja mustuneen taivaan. Jokainen sanomasi sana aiheuttaa sanoinkuvaamatonta kipua. Kipu jatkuu päiväkausia kerrallaan. Mietit jo onko mikään sen arvoista. Onko sen arvoista sanoa asioita, joiden vuoksi kärsit niin pitkään. Kummallisinta on, että ihmiset joita harvoin tässä paikassa kohtaat, vaikuttavat olevan onnellisia. He hymyilevät ja tanssahtelevat  palaneella maalla. Hiiltyneet oksat murenevat tuhkaksi heidän jalkojensa ottaessa maasta vauhtia, samalla kun toinen todellisuus on vallannut heidät.

Olet vereslihalla. Tunnet. Kaiken. Halusit tai et. Jatkuvasti.

Välillä, aivan lyhyen hetken, koet että on toivo paremmasta. Paikasta, jossa joku ymmärtää tai edes kuuntelee. Tuntee sen saman. Edes hetken tai osittain. Se, että palat karrelle kerta toisensa jälkeen ei ole pahin asia tässä todellisuudessa. Se, että palat yksin, on.

Aika ajoin, joku katsoo silmiisi ja mietit, olisiko tämä se joku, joka ymmärtää. Ymmärtääkö hän jo nyt? Voinko käyttää jälleen sanojani? Katseet kääntyvät pois ja heidän matkansa jatkuu. Olet onnellinen ettet sanonut mitään. Sinun ei tarvitse viettää jälleen päiviäsi arvilla olevaa ihoasi parannellen. Palat muutenkin jatkuvasti. Olet jo tottunut siihen. Se ei kuitenkaan vie kipua pois. Onnelliset ihmiset katsovat sinua oudoksuen ohi tanssiessaan. Et koe tarvetta itkeä. Koet tarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ymmärretyksi. 

Haluat vain, että kipu loppuisi ja toimesi olisivat jälleen niitä rajoittavan tuskan ja pelon ulottumattomissa. Olisit jälleen voimakas. Rajaton.

Ymmärrät kuitenkin ettei mikään sinua pelasta.