Nimetön

Silmiäin painaa,
väsyttää.
Koitan nukahtaa.

Painan pään tyynyyn,
suljen silmäni.
Yritän nukahtaa.

Koitan ajatella jotain muuta kuin
tulevaa
ja mennyttä.
Sitä kuinka kaipaan
niitä hetkiä
ja aikoja
kun olin joku.
Jota kuunneltiin,
jolle puhuttiin.

Nykyään itkee iltaisin,
kun tuntee
ettei enää jaksaisi yrittää
ja angstirunoelmia kirjoittaa.

Tahtoisi itseään rakastaa,
ihan vähän vaan,
koska vain silloin
voi joku muukin häntä rakastaa.
Siten voisi hän rakkausrunoja kirjoittaa.
Ja silloin voisi myös muita rakastaa.

Mutta milloin,
sitä hän ei tiedä
on monta sotaa peiliään vastaan käymättä.
Ne täytynee ensin taistella.
Ja vasta sitten muuta suunnitella.