Istun hiljaa, tuijotan puita,
kivettynein kasvoin, silmin lasittunein.
Tuulen puhallus sekä lintujen viserrys,
kantautuu korviini,
henkien kuiskaus alta kivien.
Mietiskelen kuolleita,
mullaksi maatuneita,
vainajia rauhassa lepääviä,
voisinpa ottaa heihin jotenkin yhteyttä.
Puut vihertävät elämää ruumiiden,
haudattujen ihmisten.
Elämää joka juurista latvaan ylös nousee,
taivaalle kirkkaan siniselle.
Rastaita, oravia - asukkeja puiden.
voisiko ajan tullessa kehoni heihin,
liittyä tammen terhona
tai käpynä kuusen?
Näen rankani tulevaisuudessa,
luutarhassa asustamassa.
Leväten maanpinnan alapuolella,
varjoisessa valtakunnassa.
Selite:
Muistuipa tossa mieleen viimekesän hautausmaalla istuskelut.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
sie osaat kyl käyttää niin hyvin sanoja että mä oon toooosi kateellinen.. :)
Taas niin loistavasti kirjoitettu runo, ja tempaisi mukaansa.
Sinä se osaat.
Hienon hieno runo.
Aika paljon kuvaavia sanoja, siinä ja siinä ettei liikaa olis. Kuitenkin just sopivasti. Hyvä. :)