Tänään se tapahtui.
Sun hymysi mukana,
mun koko maailma avartui.
Tänään se taas toistui.
Jo tuhannenko kerran käännyit katsomaan.
Ja kun käännyin suhun päin.
Et pois päin katsonutkaan!
Tuntui että pitäisi tehdä jotain,
moikata, hymyillä,
vaiko pelkästään tavalliseen tapaan
muitten takana lymyillä?
Sitten se iski sisälle,
oli pakko sanoa jotain sulle.
No terve.
Ei mistään parhaimmasta päästä lohkaistu,
mutta ei siinä paniikissa muuta saanut sanotuks.
Ehkä minäkin,
pieni ja mitätön kahdeksasluokkalainen,
sen silmissä lapsikin,
tuli kerrankin pojan näkökentällä huomatuks.
Selite:
Se vaan on niin omituista, se kun ihastuu ja lopulta rakastuu, ja nyt vasta parin vuoden päästä saa sanottua pari ensimmäistä sanaa.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Nätti ja ilahduttava runo. Hieno. :)