Kevät kulkee pohjoiseen

Kirjotan taas pitkästä aikaa. Otan yhteyttä maailmaan.
Kaikki alkaa jo oikeastaan olla mallillaan, mutta musta alkaa tuntua aina vaan pahemmalta,
aina vaan pahemmalta. En tiedä edes mistä alottaa...
Tarina on sama, kun edellisetkin: Poika löytää tytön, tyttö näkee pojan.
Pitää kädestä, halaa, nukkuu yhdessä.
Aamulla silmissä hiekkaa, tyttö kerää tavaroita, siivoo huonetta
näkee jotain mitä tahtonut ei koskaan, polttaa silmiä, polttaa sydäntä.

Irti käsistä, irti sydämestä.
Irti köydestä, irti solmusta.

Iltapäivä, kahvi on jo kylmää. Aurinko ei lämmitä, sade ei kastele, ei kosketa.
Naiseus painaa tonneja hartioilla, aika kuluttaa virtaa.
Niin kauan itseäni syytin, hakemalla vikoja hain. Nyt tässä istun ja mietin
Minne meni aika, minne luottamus. Miksi teet virheen virheen perään ja pahoittelet.
Nukkuu yhdessä, ei tässä pedissä, ei tässä hetkessä.
Aamuisin kasvot vasten kasvoja, ei koskaan minun kasvoja.
Imuroin vielä ja sitten unohdan, unohdan ja en mainitse.

Irti käsistä, irti sydämestä.
Irti köydestä, irti solmusta.

Juoksen pitkin metsää, kosketan tammen runkoa. En tahdo enää pois.
Olen kotona taas, olen tässä pitkästä aikaa.
Silta kantaa yli joen, mutta askel ei ole vakaa.
Tuuli näyttää tietä, tuuli näyttää polkua. Poissa mielestä.
Kävelen kaiteilla, mietin minne matka jatkuu, mietin kenen viereen petaat.
Aamulla silmissä lunta ja jäätä, aamulla sydän tuhkaa.
Näkee jotain, joka ei käännä mieltä oikeaan, ei saa katsomaan maasta ylös.

Irti käsistä, irti köydestä.
Irti solmusta, irti sydämestä.