Tämä ei ole runo vaan kutsu viimeiseen valssiin

∴

Muutokset ovat haastavia, joskus ne yllättävät positiivisesti, toisinaan taas pakottavat polvilleen, ja kuitenkin juuri ne ovat elämän suola ja ainoa vakio, jonka kanssa pitäisi pyrkiä sopusointuun, mikäli mielii oppia ne elämän tärkeimmät askelkuviot.

Aika ajoin itse kuitenkin nautin sekoittaa pakkaa, sillä mikään ei tapa luovuutta niin kuin näköalattomuus ja seisova vesi. Se pitää ainakin oman palettini tuoreena ja mahdollistaa sellaisia lähestymistapoja, jotka eivät välttämättä aiemmin olleet mahdollisia. 

Olen kirjoittanut 6-vuotiaasta asti: hyvin, huonosti tai jotain siltä väliltä, omien tuhkieni hehkussa opetellut aukomaan siipiäni, näkemään maailman ja oman heijastuksen siinä, ja vähän samaan tapaan kuin muusikoilla, jotka treenaavat paljon, minullakin on yhä myrskyisän nuoruuteni aikana muodostunut kovettuma oikean käteni keskisormessa sen nivelen kohdalla, johon olen kynääni lepuuttanut, vaikken ole enää vuosikausiin edes kirjoittanut suurinta osaa teksteistäni käsin! Pidän sitä eräänlaisena sota-arpena ja ansiomerkkinä sekä todistuksena taiteen ja luovan työn elämää ylläpitävästä voimasta, sillä luoja tietää oma nuoruuteni ei ollut mikään ruusuisin. Kirjoittaminen on kuitenkin aina pelastanut minut: lähinnä itseltäni, toisinaan myös maailmalta ja sen painolta. Eikä minulla ole ikinä ollut paljon valinnan varaa sen kanssa. Välillä säkeet kiusaavat minua niin kauan, että kirjaan ne ylös, vaikka olisin juuri vakuuttanut itselleni, etten kirjoita enää sanaakaan.  En ole ikinä istunut alas ja päättänyt kirjoittaa runoa. Runo on aina istuttanut minut alas ja ryöpynnyt lävitseni. 

Charles Bukowskin sanoin:

unless it comes out of 
your soul like a rocket, 
unless being still would
drive you to madness or
suicide or murder,
don’t do it.

unless the sun inside you is
burning your gut,
don’t do it.

when it is truely time,
and if you have been chosen,
it will do it by itself 
and it will keep on doing it
until you die or it dies in you.

there is no other way.

and there never was.

Tälläkin alustalla olen kirjoittanut jo vuodesta 2006 ja niin antoisaa kuin se onkin ollut ottaa osaa vapaan ja vaihtoehtoisen nykyrunouden ja -proosan kenttään viimeiset 18 vuotta, ja vaikuttaa sekä vaikuttua muiden runoilijoiden töistä, koen, että on aika siirtyä eteenpäin kohti uusia muotoja ja mahdollisuuksia. 

Siispä tämän oman lyyrisen universumini täyttäessä tänään 18 vuotta, tahdon esittää kaikille täällä oleville tutuille ja tuntemattomille lämpimän kiitoksen sekä kutsun taiteellisen sekä henkilökohtaisen ilmaisuni seuraavaan metamorfoosiin, jonka linkki löytyy profiilistani lähipäivinä.

Olen siirtymässä Patreon-alustalle, jossa olen ollut osallisena muiden ihmisten luovassa työssä vuodesta 2019 asti. Konsepti on mielestäni kaunis ja mahdollistaa solidaarisuuden, tuen ja ideoiden jakamisen samanhenkisten ihmisten kesken ilman sen suurempia välikäsiä, jotka ovat mielestäni vanhan maailman jäännöksiä ja tulossa tarpeettomiksi hyvin nopeasti, elleivät sitä jo ole.  

En tiedä teistä, mutta jos voin antaa kolikkoni suoraan katusoittajalle teen sen suurella mielihyvällä, sillä omaehtoista ruohonjuuritason kulttuuria pitäisi tukea huomattavasti enemmän kuin nyt tehdään. Ja tähän analogiaan nojautuen: tämä uusi alusta toimii hyvin paljon samalla periaatteella, mutta modernilla twistillä ja mielestäni se on hieno tapa pysyä mukana niiden ihmisten elämässä ja luovassa prosessissa, joiden työ on omasta mielestäni arvokasta ja kiinnostavaa.

Minulla on visio siitä, mihin tahdon uuden alustan johtavan ja millaista taiteellista tajunnanvirtaa ja vapaata itseilmaisua tahdon siellä harjoittaa. Minulla on mm. erilaisia projekteja tulilla, joita aion tutkia siellä enemmän. Osa liittyy kirjoittamiseen, itseyden ja toiseuden problematiikkaan, ja osa hyvin suurella todennäköisyydellä taas ei. Olen kiinnostunut monista asioista, eivätkä ne välttämättä aina pysy nätisti jossain tietyssä laatikossa, mikä saattaa olla vahvuus tai heikkous, riippuen perspektiivistä. Fakta kuitenkin on, että kaikkea en missään nimessä voi, enkä haluakaan jakaa täällä, sillä tämähän on käytännössä kuin runouden perheravintola, jonne kaikki ovat tervetulleita, ja tämä runotyttö on kasvanut isoksi jo aikoja sitten, vaikka yhä omaakin herkkävireisen ja kuuta ulvovan sisimmän! Minussa on — luojan kiitos — kuitenkin myös aimo annos vanhaa kunnon Devil may care -asennetta ja saatan antaa sen aika ajoin loistaa rivien väleistä ja aihevalinnoistani myös uudella alustalla.

Lisäksi maaperä, jossa en itsekään ihan tiedä, mihin mikäkin asia tulee johtamaan, on jollain herkullisen kammottavalla tavalla kaikkein hedelmällisin ja luo ainakin itselleni sisäisen laajenemisen mahdollisuuden, kun luotaan ennen luotaamatonta ja teen siitä mentaalisia, emotionaalisia ja usein myös fyysisiä muistiinpanoja. 

Itse tahdon välillä myös progeilla, luoda omat sääntöni sekä nahkani ja toteuttaa asiat vähän takavasemmalta, tavoilla, jotka ovat toivottavasti jollain tapaa uusia mahdollisuuksia versovia. Jopa virheet ovat kauniita ja elämän makuisia, ja teen niitä enemmän kuin mielelläni, jos vain voin oppia niistä jotain itsestäni, maailmasta ja kanssaihmisistäni.

Voisin jaaritella aiheesta (tästä tai toisista) hamaan loppuun asti, joten lopettelee nyt tähän ja siirryn jatkamaan Patreonin puolelle, tervetuloa siis sinne jatkoille, kun julkaisen linkin lähipäivinä. 

Muutosten tuulissa ja viimeisten valssien soidessa kiitos vielä kaikesta: menneestä ja tulevasta!

∴