Midian

Taisi olla tammi- tai kenties helmikuu. Vuosi oli joka tapauksessa 2003. Istuin pettyneenä ja maani myyneenä Vanhan pankin portailla ja kirosin huonoa onneani. Olin juuri tullut Tiketistä, josta olin mennyt ostamaan lippuja konserttiin, jotka oli kuitenkin ehditty myydä loppuun ennen kuin saavuin paikalle. Sapetti. Rankasti. 
En ollut koskaan käynyt millään keikalla, mikäli vuoden -97 Ankkarokkia ei oteta huomioon. Menin sinne äitini, veljeni ja isäpuoleni kanssa keräämään pulloja, koska ajat olivat kovat ja festarikansan jano loputon. En siis ollut osannut varautua siihen, että liput voidaan viedä niin nenän alta ja siinä pankin portailla istuessani harmitukseni määrä oli sitä luokkaa, että päätin ostaa sen helvetin lipun vaikka joltain trokarilta kymmenkertaiseen hintaan jos olisi pakko. Tätä tilaisuutta en nimittäin aikonut menettää.

Oli totta, että keikka olisi K18 ja olisin itse sinä päivänä ollut tasan kuukauden verran kokonaiset 13-vuotias, mutta tämän kaltaiset pienet sivuseikat eivät ikinä ole häirinneet itseäni liiaksi. Se ei pelaa joka pelkää, sanotaan.
Itse taas pyrin aina toimimaan mahdollisesta pelosta tai epävarmuudestakin huolimatta, mikäli se vain suinkin on mahdollista. Tämän kaltaisten harkittujen riskien otto ei ole koskaan ollut itselleni ongelma, sillä mielestäni se on välttämätöntä jos ikinä mitään tahtoo saavuttaa. Joten edessä olevista haasteista, melankolisesta mielenmaisemastani ja temperamentistani huolimatta onnistuin silti olemaan optimistinen tai kenties vain toivottoman jääräpäinen ja periksiantamaton. Toivomaan silloinkin kun kaikki toivo on jo mennyt, että asiat järjestyisivät tavalla tai toisella parhain päin jos jotakin vain tahtoi tarpeeksi. Minulla on selvästi aina ollut tällainen järjen vastainen ajatus ja intuitio siitä, että se on juuri tahto ja ennen kaikkea sen tahdon takana oleva tunne, jolla todellisuutta taivutetaan ja vuoria siirrellään. Ymmärrän nyt, että ilmiö perustuu ikivanhoihin henkisiin ja okkulttisiin lakeihin, joista nykytiedekin on viimein alkanut saada hämärää osviittaa muun muassa kvanttifysiikan saralla. Tuolloin se oli kuitenkin vain sisäinen aavistus, jota en kuitenkaan aikonut sivuuttaa. 

Palasin siis kotiin ja aloin selailla internettiä aiemman pettymyksen vain lietsoen päättäväisyyttäni. Lopulta löysin sivuston, jossa myytiin juuri nenäni edestä vietyjä lippuja aivan järkyttävällä ryöstöhinnalla kuten toki olin ounastellutkin, mutta koska olin päättänyt mennä kyseiselle keikalle, en antanut asian estää itseäni. Ostin siis — en vain yhtä vaan — kaksi lippua. Yhden itselleni ja toisen parhaalle ystävälleni, joka oli muutama vuosi aiemmin tutustuttanut minut kyseiseen bändiin. Kumpikaan meistä ei vielä tuolloin tiennyt miten kauaskantoiset vaikutukset sillä kaikella tulisi vielä olemaan. Joskus mietin, että hän oli pelastunut Brasílian faveloista ja tullut elämääni juuri tätä tarkoitusta varten: opastaakseen minut kyseisen orkesterin piiriin ja tullakseen samalla adoption kautta liitetyksi juuri siihen sukuun, jonka eräs rämäpäinen, mutta nerokas vesa tulisi auttamaan kyseistä bändiä heidän musiikillisen äänimaailmansa luomisessa useampaankin kertaan mm. heidän juuri tuolloin 11. huhtikuuta 2003 julkaistavan levynsä muodossa.

Emme kumpikaan ystäväni kanssa vielä tienneet sitäkään, että päivä tulisi paljon myöhemmin olemaan meille molemmille hyvin merkityksellinen ja tietynlainen suuri vedenjakaja. Ystävälleni vuosien jälkeen tästä päivästä hänen toisen poikansa syntymän muodossa ja minulle taas erään merkillisen kohtaamisen hahmossa ikonisessa kulmakuppilassa, josta alkaisi taas aivan uusi ja ihmeellinen saaga, joka jättäisi pysyvät jälkensä niin suomalaisen rockmusiikin kuin kirjallisuudenkin kaanoniin. 
Nyt 20-vuotta myöhemmin julkaisustaan* levy toimisi myös siltana kahden sydämen välillä, jotka elämänsä myrskyistä ja näennäisestä etäisyydestä huolimatta yhä kurkottivat toistensa puoleen saaden siitä syvää merkitystä, lohtua ja voimaa. 

Jotkut eivät näe näitä yhteyksiä lainkaan, toiset taas kutsuvat niitä sattumiksi, minä taas näkymättömän käden piirtämiksi siveltimen vedoiksi, opasteiksi tai kultaisiksi säikeiksi, jotka yhdistävät kaksi etäistä ja näennäisesti sattumanvaraista pistettä erottamattomasti toisiinsa elämämme monimutkaisessa ja mystisessä kudoksessa.

Liput ostettuani olin hyvin onnellinen, että olin vain vuotta aiemmin saanut neuvoteltua äitini kanssa sopimuksen, että saisin isäni maksaman lapsilisän itselleni jos lupaisin käyttää sen harkitusti vain kaikkein tärkeimpiin ja tarpeellisimpiin asioihin enkä sen lisäksi pyytäisi muuta taskurahaa. Tämä hankinta kuului mielestäni ehdottomasti tämän sopimuksen ehtojen piiriin, vaikka äidilleni en tietysti voisi asiasta hiiskua sanaakaan ettei hän vahingossakaan voisi vesittää suuria suunnitelmiani. 

Sain liput ja onnesta sekä innostuksesta pinkeänä ilmoitin asiasta ystävälleni. Jostain käsittämättömästä syystä hän ei kuitenkaan nähnyt asiaa omalta kannaltani ja oli sitä mieltä, että ei tahdo lippua, koska ei usko pääsevänsä klubille sisään. Olin tyrmistynyt. Minun olisi pitänyt tietysti kysyä häneltä etukäteen, mutta en ollut edes unissani kuvitellut, että tämä voisi olla hänen vastauksensa kaikkeen omaan varmuuteen ja vaivannäkööni; että hän ei ollut valmis edes yrittämään. Meillä oli ystävyytemme ensimmäinen tulinen riita, jonka jälkeen kirjoitin vielä kitkerän päiväkirjamerkinnän muistikirjaani, mikä hieman helpotti oloani. Aivan sama, menen sinne sitten yksi, ajattelin. Ja niin meninkin. 

Sinä päivänä 28. huhtikuuta 2003 taivas oli kyyhkysenharmaa ja tihkui hiljaa niskaani. Seisoin Semifinalin ovella illan keikkalippu ja isosiskoni parhaan — nyt jo edesmenneen — ystävän passi povitaskussani, jolla voisin tilanteen niin vaatiessa todistaa olevani 19-vuotias. Olin varmaan kaksi tuntia etuajassa edes ovien avautumisesta. En ollut tajunnut, että se on käytäntö. Että sitä saa sitten hytistä ulkona jos mielii tulla niin aikaisin.
Silly me. Pidin itseni kuitenkin lämpimänä ajatellessani tulevaa iltaa. Mietin myös parhainta strategiaa ovimiehen harhauttamiseksi sekä sitä mitä sanoisin jos papereiden kanssa tulisi ongelmia. Hahmottelin skenaarioita päässäni, harjoittelin mahdollisia vuorosanoja ulkoa. Noin tuntia ennen ovien avautumista aloin kuulla musiikkia sisältä. Bändillä oli soundcheck. Olin sulaa siihen sateeseen ja niskavillani nousivat pystyyn kun kuuntelin kappaleen herkkiä ja syviä melodioita sekä kitaravalleja hieman avonaisesta ikkunasta. Tunnistin sen heidän juuri ilmestyneen levynsä viimeiseksi kappaleeksi, joka sattui olemaan eräs albumin kauneimmista.

En ollut koskaan kuullut mitään niin ylimaallisen ihanaa, herkkää, synkkää ja silti toiveikasta, ja ajattelin siinä porttikongissa seisoessani, että en ollut elänyt turhaan, koska voin todistaa tätä hetkeä ja vaikka en pääsisi edes sisälle, olisi kaikki näkemäni vastoinkäymiset pelkästään sen yhdenkin hetken arvoisia. Kaikki. 
Unettomat yöt, riita ystäväni kanssa, turha rahan meno, epävarmuus… En muista koskaan siihen astisen elämäni aikana kokeneeni sellaista haltioitumista. Siinä oli jotain syvää ja pyhää. Kaikennielevää.
En ollut ennen tiennyt, että porttikongikin voi olla pyhättö, sen rappeutuneet kosteutta itkevät seinät kuin kuulainta marmoria tai että musiikki pystyisi avaamaan sellaisia ovia sieluni syvänteisiin pyhittäen kaiken.

Jossain vaiheessa muitakin ihmisiä alkoi ilmaantua paikalle, kaikki mustiin pukeutuneina kuten itsekin. Annoin muutaman heistä mennä edelleni, sillä jostain syystä en tahtonut olla ensimmäisenä ovella. Ehkä tarkkaillakseni ja ottaakseni tilanteen hieman haltuun. Piti nähdä protokolla, miten ihmiset kulkevat rock-klubille sisään. Kenelle moikataan ja miten, kenelle näytetään lippu, mihin päällysvaatteet laitetaan. Itsenihän piti pystyä luomaan vaikutelma, että olen täysi-ikäinen ja tiedän mitä teen. Että olen tehnyt tätä ennenkin. Virheille ei ollut varaa. Jännitti. Enkä saanut antaa sen näkyä.

Viimein ovet avattiin, ovimies tuli ulos ja ihmiset alkoivat valua sisään. Ahaa, lippua siis vain vilautetaan ovella, aivan. Sitten kävellään sisään. Ennen minua oli kaksi nuorta naista. Heidät ovimies pysäytti ja kysyi henkilöllisyyspaperit. Arvioin tilanteen nopeasti ja totesin, että olin heitä ainakin päätä pidempi, jo silloin reilusti yli 170 senttinen ja sen lisäksi suosimani platform-kengät lisäsivät siihen ainakin 10 senttiä. Suoristin siis ryhtini entisestään ja varmaan nostin uhmakkaasti leukaani kun kävelin koko nuoruuteni korskeudella heidän jäljessään sisään kuin omistaisin paikan. Se selvästi toimi, sillä ovimiehelle nyökättyäni ja vilautettuani siinä samalla välinpitämätöntä eleganssia tavoitellen illan lippua, hänellä ei näyttänyt olevan asiaan sen enempää sanomista. Kiitin tähtiäni astuessani sisään. Sehän kävi helposti.

Jätin takkini narikkaan ja suuntasin baaritiskille, sillä sinne kaikki muutkin menivät. Sen lyhyen matkan aikana narikalta baarin puolelle ehdin miettiä kuumeisesti miten toimia ja mitä minun pitäisi tilata. En juonut, joten alkoholia se ei ainakaan voinut olla, mutta kuivin suinkin olisi ikävä olla koko iltaa ja lisäksi voisi olla epäilyttävää jos en tilaisi mitään. Menin siis tiskille ja tilasin tuopin… vettä. Ilman jäitä, kiitos. Kun käännyin nojailemaan tiskiin, näin aivan salin pimeimmällä laidalla liikettä. Muutama nuorukainen valui pois jakkaroiltaan ja lähti salista kohti Tavastian puoleisia väliovia. Paikalle jäi yksinäinen tummiin pukeutunut hahmo selkä minuun päin. Minulla oli jännä tunne, jota en ihan paikallistanut. Sitten lävitseni kulki sähkövirta kun kyseinen hahmo tunsi katseeni selässään, kääntyi ja katsoi suoraan minuun. Se oli illan bändin laulaja. En ehtinyt edes ajatella mitään, tuijottaa vain typertyneenä kun hän jo kulautti tuoppinsa tyhjäksi ja vähin äänin poistui sitten itsekin paikalta ystäviensä vanavedessä. Jäin katsomaan epäuskoisena ja häkeltyneenä hänen peräänsä. En tiedä miksi, mutta kyseisellä henkilöllä on niin kauan kuin muistan ollut omituinen valta minuun. Olin tavannut hänet kerran aiemminkin ja silloinkin vaikutus oli ollut tismalleen sama: kuin olisin jäänyt mitä ihanimman rekan alle. Menetän aina ajan- ja paikantajuni, minulla ei ole yhtäkään ajatusta päässäni ja tuntuu kuin irtautuisin kehostani. Tuosta noin vain. Täydellinen kauneuden ja kauhun tasapaino. Yksi katse ja minä kuolen ja synnyn uudestaan siinä hänen silmiensä edessä, joka kerta loputtomalla loopilla. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaan, enkä yhä edelleenkään tiedä miten on mahdollista eksyä katseeseen niin kokonaisvaltaisesti ja unohtaa itsensä täysin.

Kun olin hieman toipunut tästä yllättävästä katseittemme kohtaamisesta siirryin lavan eteen, sen vasempaan laitaan juuri siihen kohtaan missä bändin basisti tulisi omaa instrumenttiaan sinä iltana kurittamaan. Paikalle oli saapunut jo muutama kourallinen ihmisiä ja lisää saapui jatkuvasti. Minulla oli hieman kiusaantunut ja orpo olo, enkä ollut tajunnut, että keikka alkaisi vasta lähempänä puolta yötä. Minulla ei ollut aavistustakaan miten pääsisin kotiin sieltä siihen aikaan yöstä. Ei pienintäkään. Onneksi äitini ei ollut koskaan edes ajatellut laittavansa minulle kotiintuloaikoja ja oli muutenkin tottunut siihen että tulin ja menin miten mielin, joten minulla olisi aikaa pohtia asiaa myöhemmin.

Aika kului kuten ajalla on tapana ja lopulta keikka viimein alkoi. Ennen kuin bändi tuli lavalle alkoi itselleni tuntematon instrumentaali soimaan taustanauhalta. Se kuulosti kuin tiukujen tai kellojen helinältä, jonka päälle miesääni kähisten kuiskaili. Hyvin tunnelmallinen, kaunis ja hivenen pahaenteinen valinta. Olin ladannut kamerani uudella filmillä ja minulla oli yksi varafilmi, verenpunaisen kynttilän kera mukana laukussani. Tiesin tarvitsevani molempia myöhemmin. Toivoin, että olin säätänyt kamerani asetukset sopiviksi, sillä en antaisi itselleni ikinä anteeksi, mikäli kuvat eivät onnistuisi. 
Hymyilen toisinaan vieläkin ensimmäiselle kuvalle, jonka olen ottanut. Siinä on bändin laulaja musta puvuntakki ja -housut päällä, tummat kiharat hiukset hatun alta kurittomasti ja hyvin hurmaavasti kiemurrellen. Hänellä on selkä yleisöön päin, mutta omasta kuvakulmastani näkyy selvästi, että hänellä on molemmat kädet sepaluksella ja hän varvistaa hieman sulkiessaan sitä. Onhan se hyvä toki varmistaa, että sukukalleudet ovat visusti turvassa, sehän on selvä! Opin myöhemmin, että tämä on eräs niistä pienistä, mutta tärkeistä rituaaleista, joita onnistunut rock-keikka vaatii: ei vessapaperia kengissä, sepalus kiinni. Check-check ja keikka voi alkaa!

En tiedä miten elämänsä ensimmäistä rock-keikkaa voi kuvailla, niin että se tekisi sille oikeutta, sillä se tulisi aina olemaan se standardi mihin kaikkia muita sen jälkeen tulevia keikkoja vertaisin.
Parhaimmillaanhan se on kuin jatkuvaa symbioottista sisään- ja uloshengitystä: ritualistinen energianvaihto yleisön ja esiintyjän välillä; kuin polyfonista rakastelua. Siinä on jotain hyvin alkuvoimaista ja kaunista, muinaista jopa.
Hyvä konsertti on jatkumoa muinaisista palvontamenoista, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen heimonsa kanssa muuntaakseen oman todellisuutensa ja tietoisuutensa toisenlaiseksi ja yhtyäkseen siihen näkymättömään voimakenttään, jonka musiikki saa aikaan. Sillä musiikki on universaali kieli, jonka rytmi ja poljento on koodattu meistä jokaisen perimään jo ihmiskunnan aamuhämärässä, eikä ole toista asiaa joka yhdistäisi ihmiset iästä, kulttuurista tai sosiologisesta asemasta huolimatta niin kokonaisvaltaisesti. En ole ikinä tavannut ketään, joka sanoisi ettei pidä musiikista. Se olisi luonnotonta. Enkä totisesti usko, että ihmiskunta pystyisi toimimaan päivääkään ilman musiikin nostattavaa ja elämää ylläpitävää voimaa.

Itse nautin suunnattomasti joka sekunnista: paikan pienuus ja se että olin niin lähellä bändiä, että olisin voinut vaikka koskettaa heitä loi kaikkeen oman intiimin leimansa.
Se, että settilista sisälsi niin vanhoja kuin uusiakin kappaleita loi siihen mielenkiintoa. Myös bändin sisäinen kemia toimi ja oli ilo katsoa ja oppia ymmärtämään sen sisäistä dynamiikkaa. Opin myös, että teknikkonsa tuntevat muusikot pystyvät pelkällä katseella tai muutamalla käsimerkillä ohjailemaan valoja sekä äänenpaineita itselleen otolliseen suuntaan, ja juuri valot jäivät itselleni mieleen, sillä ne olivat täyteläiset ja maalasi lavan mitä kauneimmilla sävyillä aina kappaleen ja sen tunnelman mukaan. Loi iltaan myös oman viettelevän vaarantuntunsa, että olin alaikäisenä täysin luvattomasti paikalla, mikä teki kaikesta kaksin verroin kiehtovampaa ja merkityksellisempää. Jokainen hetki oli tanssia partakoneen terällä ja se, että onnistuin siinä niin hyvin sai itselleni päihtyneen ja riemukkaan olon.

Illan kruunasi kappale, jonka olin kuullut aiemmin instrumentaalina avonaisesta ikkunasta. Kappaleen ensi tahtien aikana muistin laukussani olevan verenpunaisen kynttilän. Olin ottanut sen mukaan juuri tätä kappaletta varten. Minulla oli ollut asiasta aavistus ja koin uskomatonta onnea kun se aavistus kävi toteen. Kaivoin kynttilän siis laukustani ja sytytin sen pidellen sitä lähes uskonnollisella hartaudella molemmin käsin lähellä sydäntäni. Silloin laulaja katsoi minuun hieman yllättyneenä, sitten kynttilää sitten taas minua, hymyili ja kauniit koiruohosilmänsä sulkien aloitti laulunsa, ja sen kynttilän liekki lepatti yhdessä sydämeni kanssa kun laulun sanat sulautuivat minuun ja meitä ympäröivään yöhön.














*kirjoitettu elokuussa 2023