Hengitetty

Helmikuu on nyt, ohut henkäys pakkasta:
Tuiskaus lunta aamuvarhain vasten ikkunaa,
Vielä hetki malta odottaa, niin valo valtaa saa


Aurinko ahmaisee lumikinokset taas katseellaan:
Ottaa tuulta alleen lintujen liverrys ja maa
Hengittää vihdoin vapaana eilispäivän taakasta

Eessäpäin jo siintää toivo, kaipaus:
Nummet vehreät, kirkas sinitaivas, ja joki
Virtaa vesipisarain voimaa lempeästi pauhaen

Pian hiipuu kosken kulku ja pyhä valo:
Varjo armoton ei pysähdy, ei taakseen katso -
Ja kohta on maa kuin mieleni nyt,


Henkipatto, ruosteinen reikärauta, kumiluoteja

Pirtoutunut kristallipallo, tallenne sirpaleissa

Haudankaivaja toinen jalka haudassa



Vain luista kasattu viulu, joka soittaa katkeavia
säveliään kadotetulle lapsuudenystävälle,

muistona hänelle joka pysähtyi ikuisuuteen,

sydänfragmentiksi toiseen aikaan