Aurat nostavat harmaata lunta jota minäkin tahrin, nostavat sitä ja paljastavat variksia. Kankeina ja jäätyneinä ne kiljuvat ja minä en kuule, en kuule niiden höyhenten omituista vihervää kimmellystä, en kuule niiden luutumattomia siipiä jotka eivät lennä, sillä niistä ei kuulu ääntä. Aurasta ne satavat ja peittyvät taas harmaaseen massaan, keväällä minkit vievät niiden kallot ja uudet varikset rakentavat vihervistä sulista tuulentupia jotka voivat taas vapaasti hajota seuraavina talvina.
En tiedä, miksi minulla on turvaton olo joka panee minut lukitsemaan kaikki ikkunat, sillä nyt ei ole enää öisiä petoja jotka tunkevat sisään ilman tapettuja karitsoja. Kävellessä kivisiä katuja, jänikset ja rusakot venyttelevät edessäni paljaaksi ajettuja sääriään, hymyilevät viehkeästi ja ylimielisesti. Niiden kapeilla olilla keikkuu kettuturkkeja. Niiden silmät ovat lasia, niissä tuoksuu Gucci ja Gabbana ja Dolce ja metsä, raha ja rikkaus joka kasvaa takaisin tuhansissa vuosissa ja kietoutuu balettihameeksi kun se on niin pehmeää.
Illalla syön yksinäistä illallista chichillojeni kanssa, Rita Audrey Marilyn, ne tanssivat kun syötän niille tonnikalaa joka ei enää paina silakan vertaa tässä maailmassa, joka on vain jauhettua särkeä. Minä humallun ja itkien rasvaan lasteni turkin öljyssä, joka tuodaan ovelleni Indonesian hiljenneistä viidakoista, voitelen lapseni kiiltäviksi ja peittelen pellavaan, joka levittäytyy ja hautaa alleen kuin soijaplantaasi.
Aamukahvilla seuraan uteliaina käyriä, jotka äkkiä romahtavat Nokian tahtiin, delfiinit ja korppikotkat laskevat viivoina kuten Alpit viettävät vihreiksi järviksi. Minne ne menevät? Sukeltavatko nekin järviin, kukkivat vihreinä kukintoina pinnassa, katseltavina vain hetken, ja sitten sukeltavat alemmas, pohjaan – ja meille jää kirkkaus, jumalainen ja tyhjä kirkkaus!
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
