Kokosin palapelin valokuvista kirjani kansiin
joka olen minä.
Teippasin yhteen rikkinäisen perheen
jota ei muilla tavoin voi saada enää ehjäksi.
Mutta minun on pakko kantaa niitä aina mukanani
todisteena itselleni,
että se on minun menneisyyteni,
ja että minullakin oli joskus elämä.
Koska joskus pelkään,
että olen vain kuvitellut kaiken.
Koskettelen kasvoja valokuvissa,
rakkaita, pyhiä, kuolleita kasvoja.
Mietin olivatko ne todellisia.
En muista millaista oli olla minä,
taisin unohtaa itseni jonnekin,
mutta aina kun katselen näitä valokuvia
melkein muistan taas.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Oih, nyt löysin todella täältä runoilijan, joka todella itseäni sävähdyttää, eikä vaan rallattele! : ) *suosikkeihin*