Aamuisin lähtevään karuselliin mukaan en ehtinyt.
Nyt siipeni,
kykemättöminä kannattamaan minua eteenpäin
juoksen paikoillani toivoen,
etten eilistä tehnyt olisi.
Arvottomana satumaailmassa,
jossa totuudella ei ole tilaa
mustavalkoisille tunteille,
jossa edes puut eivät ole enään puita.
Tuo lasinen paholaisen oikeakäsi
on tieni tähän maailmaan,
missä mikään ei ole oikeata,
peittäen todellisuuden,
antaen taivaan.
Tämä on oikotieni onneen,
mutta samalla sokaistava,
unohtaen aidon huomisen.
Emme näe asioita enään,
on vain tekopyhää naurua
& naamaan ommeltut huulet,
jotka ovat kantavat avaimet yhä uudelleen &
uudelleen tähän mustaan maailmaan.
Kerran leikimme Jumalaa,
kosketimme jäätä pettävää,
uppoen & palaten uudestaan.
Tämä kastoi siipemme mustiksi,
upotti meidät syvälle tähän satumaailmaan,
kasvattaen samalla paksun jään päällemme,
hukuttaen toivon.
Toivon siitä, että ehkä viellä joskus saatamme
tuntea aitoa rakkautta..
Selite:
<pre>
-Ironiaa, joka meidät kavaltaa- </pre>
</font>
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Runo on oikein kaunis.
Jotkut sanavalinnat ehkä vähän rikkovat tunnelmaa (naamaan ommellut huulet, &- merkin käyttö, joskin se on tietysti omasta tyylistä kiinni), ja viimeinen punainen säe tuntuu vähän turhalta.
Kokonaisuudessaan on kuitenkin aivan loistava.
Tämä runosi on koskettava,kaunis ja herkkä,pidän tästä...
Rakenne kaikkine käänteineen, ulkonäkö ja lauserakenteet..koko paketti toimii taas upeasti :) tästäkin tykkään hirmuisesti.