Nimetön

Kuten kaikki tarinat, minunkin tarinani sai alkunsa rakkaudesta. Synnyin rakastavaan perheeseen, rakkaus korvasi puuttuvan rahan, ja jo lapsena opin ettei elämä ole aina ruusuilla tanssimista. Asuin lapsuuteni vuodet maalla, enkä tahtonut koskaan lähteä suureen kaupunkiin, sillä viihdyin omassa rauhassa, enkä kaivannut ympärilleni tuhansia ihmisiä. En silloin ymmärtänyt nauttia elämästä, sillä en ymmärtynyt että joskus minun olisi luovuttava siitä kaikesta, minkä silloin omistin. Täytettyäni 15 elämäni alkoi romuttua, palaset irtosivat yksi kerrallaan ja lopulta elämäni oli tässä pisteessä, sekaisin ja hajalla. Sain pikku-veljen täytettyäni 15, kaikki alkoi pyöriä vain Joonaksen ympärillä, minun kuvani alkoi haihtua vanhempieni mielestä. Äiti vajosi syvään masennukseen mummin kuoleman jälkeen. Alkoholi joka ei perheeseemme ennen kuulunut oli nyt äidille arkipäivää, isä ei jaksanut enää katsella moista viinalla läträämistä ja lopulta äiti lähti kävelemään ja jätti Joonaksen ja minut entiseen elämäänsä. Emme enää kuuluneet hänen elämäänsä millään tapaa. Isällä oli suuri taakka kannettavanaan, minä yritin auttaa parhaani mukaan, mutta millaisiin ihme tekoihin pieni viaton 15 vuotias nuori pystyy?
Yhden sekavan ja tuskaisen vuoden jälkeen päätin peruskoulun ja avasin uuden sivun elämässäni. Hain töitä ja kituutin jotain paska duunia kaksi vuotta jossain kenkä tehtaassa, vain auttaakseni isääni. Mutta tuli päivä jolloin isä nosti kätensä minulle ja sain juosta henkeni edestä karkuun viina höyryissä olevaa isääni. En koskaan ennen ollut nähnyt isän juovan alkoholia ja sydämeni tuntui murtuvan, viina vei äidin, mutta eikai se vie isää? Siinä vaiheessa elämää alkaa miettimään moni asioita mutta suurin kysymys on varmaan lyhyt ja ytimekäs "Jumala, miksi?"
Olin nuori 18 vuotias naisen alku, ja maailma oli minulle avoin. Miksi jäädä tänne tuppukylään kitumaan? Olin elänyt elämäni kitumalla ja kärsimällä, oliko viimein aika jättää se tuska taakse ja jatkaa matkaa? Istuin monet illat ikkunalaudallani ja katselin ulos, kuuntelin isän huutoa oveni läpi. Olin oppinut ettei tuskalle pidä antaa periksi, oli pakko taistella vastaan, vaikka maailma kuinka hakkaisi maahan. Äitiini olin yhä yhteyksissä, kävin silloin tällöin katsomassa äitiäni, mutta aina sieltä lähtiessäni tajusin etten koskaan saisi sitä onnellista lapsuutta takaisin. Kaikki rakkaus ja onni oli kadonnut tästä perheestä, eikä se palaisi koskaan. Aina niinä hetkinä kun masennus kaivautui sydämeeni kysyin itseltäni, "miksi olet yhä täällä?"
Missä olin puoli vuotta myöhemmin? Kaukana kaikesta entisestä, jätin kaiken taakseni ja astuin suureen maailmaan, lähdin opiskelemaan, sillä halusin itselleni tulevaisuuden. En tahtonut päätyä samaan tilanteeseen kuin äitini. Koulu ei uponnut minuun ja päädyin lopulta töihin kaupan kassalle. Elämäni pysyi raiteillaan, minulla oli asunto, pieni yksiö mutta oli kuitenkin katto pään päällä. Minulla oli yksi läheinen ystävä ja kaikki tuntui olevan kohdillaan, ennen sitä syksyä joka muutti elämäni lopullisesti.

1.
Oli syksyinen iltapäivä olin juuri tullut käymään kotona, pitihän pikku-veljeä päästä katsomaan. Olin istunut muutaman tunnin bussissa ja olin melko väsynyt, vaikka olin saanut töistä sen päivän vapaaksi. Kävelin tihku sateessa ja reippaat askeleeni kaikuivat tyhjällä jalka käytävällä, viileä tuuli puhalsi kasvoilleni ja sai silmäni vuotamaan.
- Voi perkeleen perkele!- kiroilin kovaan ääneen ja pyyhin vettä silmieni alta. Tiesin näyttäväni aivan huuhkajalta sillä meikkini olivat luultavasti levinneet ja komeasti. En vaivatunut kaivamaan peiliä laukustani, sillä en halunnut nähdä itseäni. Jatkoin matkaani ja kirosin mielessäni sitä ikävää ilmaa maan rakoon. Sadetta, sadetta ja sadetta sitäkö syksy on? Mietin itsekseni ja yritin kävellä mahdollisimman nopeasti kotiin sillä inhosin ylikaiken kastumista, eikä nahkatakkini tykännyt hyvää vedestä.
Pääsin viimein kotiovelle ja katsoin tuttua taloa tuntien surua ja jonkin näköistä kaipausta. Koputin oveen ja odotin että isäni tulisi avamaan, mutta ovi ei auennut, joten koputin uudestaan. Lopulta ovi aukesi ja isäni avasi oven kovin väsynyt ilme kasvoillaan. Katsoessaan minuun hänen kasvoilleen ilmestyi onnellinen, mutta haikea hymy.
- Mitä sinä täällä teet?- isä kysyin katsellessaan minua päästä varpaisiin ja ihmetellen mitä hänen kiltille tyttärelleen oli oikein tapahtunut.
- Tulin katsomaan onko täällä mikään muuttunut. Jos sopii olisin tämän viikon lopun täällä kotosalla?- kurkin isän ohi sisälle ja ihmettelin miksei joonas tullut katsomaan minua.
- No kai se käy- isä sanoi ja poistui oven suusta niin että mahduin oviaukosta hypähtämään sisään, pois sateesta.
- Mira!- Kimeähkö kiljaisu kuului selkäni takaa. Käännyin ympäri ja Joonas juoksi kovaa vauhtia jalkoihin. Menin kyykkyyn ja katsoin pikku-veljeäni.
- Sustahan on tullu jo iso poika! Oliko iso-siskoa ikävä?-
-Joo- Joonas vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, nostin Joonaksen syliini ja kannoin hänet keittiöön. Laitoin hänet istumaan tuolille pöydän viereen.
-Odota ihan hetki siinä kiltisti niin sisko näyttää mitä toi sulle, jookos?- Joonas nyökkäsi hassu hymy huulillaan ja otti mukavemman asennon tuolilla. Minä kävelin takaisin eteiseen ja kaivoin laukustani pehmoisen nallen , sujautin lelun selkäni taakse ja kävelin takaisin keittiöön, näin kuinka isä seisoi kädet puuskassa keittiössä, tiski altaaseen nojaillen, tyytyväinen hymy kasvoillaan. Kyykistyin Joonaksen eteen niin että kasvomme olivat melkein vastakkain, olin hiukan alempana.
- Haluatko nähdä mitä sisko toi sulle?- Kysyin ja hymyilin. Joonas nyökkäsin suloinen hymykasvoillaan, hän heilutteli jalkojaan.
- Sulje silmät, eikä sitten kurkita!" Otin pehmolelun selkäni takaa ja laitoin sen Joonaksen kasvojen eteen.
-Saa avata- Joonas avasi silmänsä ja hänen kasvoilleen levisi todella leveä hymy. Joonas nappasi pehmon syliinsä ja halasi sitä lujaa. Hän hyppäsi alas tuoliltaan ja lähti pehmo kainalossaan juoksemaan huoneeseensa. Katsoin isääni joka oli siirtänyt katseensa ikkunaan, hän katseli haikeana ulos. Kävelin isän vierelle.
-Miten äiti voi?-
- En tiedä eikä rehellisesti sanottuna kiinnosta pätkän vertaa!- Isä kääntyi minuun päin ja katsoi minua vihainen ilme kasvoillaan. Hänen silmistään hehkui pettymys sekä pelko.
- Mene katsomaan sitä jos kiinnostaa. Samassa paikassa se kai vielä asuu, me lähdetään käymään mummolla Joonaksen kanssa, et varmaan tule mukaan?"
Pyöritin päätäni ja sanoin.
- En. Mä lähden sinne äidille käymään-
-Selvä- isä totesi ja käveli ohitseni, käännyi katsomaan kun hän katosi Joonaksen huoneeseen

Kävelin taas sateessa, olin menossa äitini luokse käymään, kävelin kaikessa rauhassa eteenpäin. Minua pelotti mennä sinne, en tiennyt millaisessa kunnossa äiti oli, en tiennyt mitä poissaoloni aikana oli tapahtunut, ja tämä tietämättömuus kaivoi minua. En osannu edes aavistaa miten äitini reagoisi minun näkemiseeni, saisinko samantien poistua vai ottaisiko äiti minut vastaan avosylin? vain luoja tiesi sen.
Pääsin kerrostalon alaovelle ja vedin syvään henkeä, yritin kerätä rohkeutta astua sisään. Avasin oven tärisevin käsin ja astuin rappukäytävään, painoin valon päälle, jotta näkisin mihin astuin. Kävelin kolmanteen kerrokseen ja pysähdyin ovelle jossa oli nimikyltti "Aalto" Vedin taas syvään henkeä, painoin ovikelloa ja laitoin takkini kauluksen paremmin. Sydämeni sykki tuhatta ja sataa, käteni hikosivat ja katseeni oli uponnut lattiaan. Kuulin askelia ja kuulin kuinka väli ovi avautui, nostin katseeni lattiasta ja näin kuinka joku mies avasi oven ja katsoi minua erittäin kysyvästi. Mies oli hiukan tukeva, hänellä oli melko komea kalja maha, lyhyeksi leikatut tummat hiukset ja hänen katseensa oli jokseenkin tyhjä.
- Onko Merja kotona?- kysyin ääni hiukan täristen, mies katsoi minua kysyvästi ja sanoi.
-Riippuu kuka kysyy?- Katsoin miestä suoraan silmiin ja totesin melko tyynesti.
-Mira, Merjan tytär- Mies katsoi minua silmät pyöreinä ja väisti niin että mahduin astumaan sisälle.
-Kiitota vain- sanoin ja jätin kenkäni eteiseen, jo eteisessä nenääni kantaitui pinttunut tupakan haju ja ilmassa oli reilusti savua. Katselin eteeni ja näin nuoren miehen. Hän istui sohvalla tupakka kädessään ja huomatessaan minut hänen katseensa jämähti kasvoihin. Hän katsoi minua ihmetellen ja kun katsoin häneen, sydämeni melkein pysähtyi. Tunsin kuinka kaikki taakka harteiltani katosi, siinä oli mies jota olisin voinut rakastaa. Astuin peremmälle, oven avannut mies tuli perässäni. Katselin ympärilleni, viina pulloja, kalja tölkkejä ja tyhjiä tupakka askeja. Äiti oli siis yhtä pahassa jamassa kuin ennenkin.
Näin äitini istuvan sängyllään jutellen jonkun miehen kanssa. Kävelin suoraan heitä kohti, mies nosti katseensa minuun ja vasta kun seisoin suoraan äitini edessä hän nosti katseensa minuun. Äiti nousi seisomaan ja katsoi minua.
-Mira, Mira!- äiti huusi ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä kun hän halasi minua.
-Minäpä minä- sanoin ja hymyilin heikosti. Tilanne masensi minua, en olisi koskaan uskonut näkeväni äitiäni tälläisessa tilassa. Kaikki miehet ympärilläni katsoivat minua kysyvästi. Lopulta nuorukainen kysyi:
-Kuka tämä neitokainen oikein on?-
Äiti katsoi suoraan häneen, vilkaisi minua ja katsoi jälleen nuoreen mieheen onnellinen hymy kasvoillaan.
-Mika hyvä, tämä tässä on Mira, minun ainokainen tyttäreni- minä nostin käteni tervehdyksen merkeksi.
-Istu alas ja kerro kuulumisesi, maistuisko kalja?- Katsahdin nuorukaista ja päätin istua hänen viereensä.
-No mikäs siinä- vastasin ja oven avannut mies meni keittiöön, hetkeä myöhemmin hän käveli kalja kädessään takaisin ja ojensi sen minulle.
-Niin juu unohdinkin esitellä. Tuo tuossa on Niko, kaveri- Äiti sanoi ja osoitti oven avannutta miestä. Sitten hän käänsi katseensa vieressään istuvaan mieheen ja otti tätä kädestä kiinni.
-Tämä tässä on Tuomas, miesystävä. Ja tuo sinun vieressäsi on Tuomaksen hyvä kaveri Mika- Nuorukainen katsoi minua silmiin ja hymyili suloisesti. Olin aivan mennyttä naista, tuo komea mies saisi sydämeni jos vain sen tahtoisi. Tuijotin edelleen Mikan silmiin, äitini herätti minut unelmistani.
-Niin mitä sinulle nyt sitten kuuluu? Mitä olet puuhaillut? miten koulu menee? kerro meille kaikki!-
Avasin kalja tölkkini otin huikan ja vajosin taas alkoholiin, nautin kylmän kaljan mausta suussani, olin ollut puoli vuotta kuivilla ja pelkäsin että tästä alkaisi taas se pirullinen kierre joka oli lopulta vienyt äitinikin, isääni se ei vienyt vaikka oli yritäänytkin, toivoin ettei alkoholi saisi vedettyä minua mukanaan helvettiin. Nostin katseeni kaljastani ja katsoin äitiäni.
-Koulusta ei puhuta, lopetin sen paskan heti alkujaan. Ei semmost paskaa jaksa kukaan, hommasin duuni paikan kämpän läheltä ja nyt menee ihan mukavasti. Siinä kaikki niinku pähkinän kuoressa.-
Otin suuren kulauksen kaljastani ja katsahdin vieressä istuvaa Mikaa joka oli upottanut katseensa kämmeniinsä. Katselin häntä hetken ja upposin taas alkoholin avoimeen syliin, otin kunnon kulauksen kaljastani ja tunsin kuinka jokin sisälläni hajosi. Tiesin että tästä se taas lähtee, en voinut enää vastustaa sitä kiusausta jota vastaan olin taistellut niin pitkän aikaa. Katsoin kuinka mies jota ilmeisesti kutsutaan Nikoksi istuutui tuolille äidin ja Tuomaksen eteen, he puhuivat jotakin ja välillä nauroivat. Minä tuijotin kaljaani haikeana sillä silloin tajusin ettei olisi pitänyt ottaa sitä, joutuisin taas tekemään töitä päästääkseni irti siitä viinapaholaisesta joka tahtoi minua siihen aikaan seurata.
-Niin mistä sä tännet oikein lennähdit?- Mika kysyi ja palautti minut ajatuksistani takaisin maan pinnalle.
- Tuolta suuremmista piireistä, Lahdesta mä tulin- Sanoin ja upotin katseeni taas kaljatölkkiin. Mietin hetken laskenko tölkin pöydälle vai juonko tölkin yhdellä kulauksella loppuun. Mietin hetken ja nostin tölkin huulilleni, siitä se sitten lähti taas. Iskin tyhjän tölkin pöydän kulmalle.
-Otatko toisen?- Mika kysyin ja ojensi minulle Koff:in kalja tölkkiä, minä otin sen mukisematta vatsaan ja katsoin Mikaa.
-Kiitosta- Sanoin ja otin taas pitkän huikan kaljasta, tunsin Mikan pistävän katseen ihollani ja käännyin katsomaan häntä. Hän katsoi minua silmiin kovin outo ilme kasvoillaan, minun oli pakko saada tietää mitä hänen päässään oikein liikkui, joten esitin melko suoran kysymyksen.
-Mitähän sä oikein tapitat?- Mika käänsi katseensa heti kämmeniinsä ja mumisi jotakin mistä en saanut mitään selvää. Katsoin häntä kysyvästi ja laitoin pääni lähemmäs hänen kasvojaan ja jatkoin tuijottamista. Mika vilkaisi minua ja vetä päänsä kauammas, mutta minä jatkoin tuijottamista.
-Sitä mä vaan että.- Mika jätti lauseensa törkeästi kesken.
-Niin?-
-Sitä mä vaan että sulla on tosi kauniit silmät- Mika sanoi tosi ujosti ja puhui jälleen kämmeniinsä, minä siirsin katseen kaljaani ja otin taas kunnolla huikkaa, tunsin kuinka kylmä kalja rauhoitti levotonta mieltäni.
-Kiitos- Sanoin hiljaisella ja hennolla äänellä. Nostin katseeni kaljasta ja vilkaisin ulos ikkunasta, siellä satoi yhä. Vilkaisin kelloani ja totesin ettei minulla ollut vielä kiire minnekkään.
-Toi äitis on susta joskus jotain puhunutkin, kun tarkemmin muistelen. Taisi mainita että kirjoitat runoja ja lyriikoita?- Vilkaisin mikaa ja huokaisin.
-Kirjoitan, kirjoitan. Elämä on hyvä kätkeä runoihin, ne ovat kuin päiväkirja, seuraavat ihmisen tunteita.-
Heitin olevinaan fiksun lauseen ilmaan. Mika vaikeni hetkeksi ja pyöritteli päätään miettiliään näköisenä. Hetken kuluttua hän katsoi taas minuun ja kun katsoin hänen sinisiin silmiinsä tuntui kuin aika voisi pysähtyä, ja yhtäkkiä tunsin halua suudella tätä tuntematonta hurmuria. Siirsin nopeasti katseeni kaljaani.
-Tuo oli hyvin sanottu. Itsekki kirjoitan jotain tekstejä. Lähinnä lyriikoita, oon yhden bändin kitaristi ja sanoittaja. Laulajan paikkaa en ole saanut vaikka olen kovasti halunnut. Ei vissiin ääni oikein riitä semmoseen- Mika sanoi ja hymähti pettyneen kuuloisena.
-Mutta, minkäs ikänen sä nyt olitkaan?-
-Kohta on mittarissa 19 vuotta.-
- Voi tyttö sähän oot vielä hyvässä iässä, mulla alkaa toi mittari näyttää jo huimat 24. Elämä loppuu kun täyttää 35 niinhän ne sanoo.-
-Ei, elämä loppuu silloin kun Jumala päättää että sen on nyt loputtava. Kun ihminen täyttänyt tehtävänsä tässä yhteiskunnassa ihminen voi vajota maan alle ja vaipua unholaan. Elämä on julmaa, sille ei vaan voi yhtikäs mitään.-
-Oletko kenties uskovainen?-
-Uskovainen on melko voimakas ilamaus, mutta kyllä uskon Jumalaan ja ei en halua puhua asiasta. Usko on jokaisen oma asia, mitä sitä setvimään.- Mika katsoi minua hiukan yllättyneen näköisenä.
-En olis uskonu kyll ulkonöän perusteella ihan heti.-
-Ai, mustiin pukeutuva, musta hiuksinen ja housuissa ketjuja roikottava ihminen ei voi olla uskovainen vai?- Kysyin melko tiukalla äänellä.
-Ei ei! En mä sitä niin tarkoittanut.-
-Tiedän, oli pakko vaan päästä hiukan kiusamaan.- Sanoin ja naurahdin, otin pitkän huikan kaljastani ja ikäväksnei huomasin että sekin oli loppu. Iskin taas tyhjän tölkin pöydän kulmalle ja kuulin äitini äänen.
-Mira, otatko vielä toisen kaljan, niko voi tuoda samalla kun hakee itselleen?- Minä epäröin vain sekunnin sadas osan ennekuin otin tarjouksen vastaan. Ja taas hetken kuluttua kädessäni oli kylmä kalja. En enää edes ajatellut oliko sen juominen järkevää, sillä ei tuntunut olevan enää mitään merkitystä, ainoa asia mistä juuri sillä hetkellä välitin oli vain juominen. Huomasin kuinka Mika kaivoi taskustaan punaisen L&M askin, katsoin kuinka hän sytytti sen ja puhalsi savut nauttivan näköisenä ulos suustaan. Mietin hetkisen ja nousin ylös.
-Mihin sä meet?- Mika kysyi, mutta minä en vastannut vaan kävelin eteiseen takkini luokse, kaivoin nahkatakkini povitaskusta tupakka askin. Käännyin kannoillani ja kävelin takaisin ja istahdin sohvalle.
Mika katsoi minua taas sinisillä silmillään hämmästyneen näköisenä.
-Ai säki poltat?-
-Alkoholi ei tule yksin, sitä usein seuraa tupakka. Ei yksi paha tapa riitä, täytyyhän niitä olla nyt ainakin kaksi!-
-Toi oli aika hyvin sanottu-
-Niinhän sinä luulet-
-Mitä tarkoitat?-
-Sitä vaan että herra on kohta puolisen tuntia ollut siinä, et oo kuullu vielä mitään hyvää mun suusta. Juttu voisi olla vähän parempaakin. Laatutaso on nyt aika heikko-
-Eikä ole, sun kanssas on mukava jutella- Minä tuhahdin ja Mika katsoi hömistyneenä.
-Mitä?-
-Enpä oikein tiedä- Sanoin ja aloin tekemään tupakan savulla renkaita.
-Selvä. Onko sulla vielä kaljaa jäljellä?- heilautin tölkkiäni ja otin kunnon kulauksen.
-Onhan täällä vielä hetkeksi- Mika ojensi uuden kaljan.
-Kuulehan jäppinen mulla on entinenki kesken.-
-No mitäs sitte? Ota valmiiks, kohta se edellinen kuitenkin loppuu-
-Aivan totta tuokin-
Hetken hiljaisuus laskeutui keskuuteemme. Minä seurasin kuinka tupakkani paloi hitaasti, se ihanuus oli sisällä polttamisessa. Tupakka paloi hitaasti, mutta oli siinä huonojakin puolia. Silmiä alkoi kirvelemään tupakan savu näin pidemmän päälle, varsinkin kun moni ihminen on tupakka kädessään pienessä tilassa. Tupakka alkoi pikkuhiljaa maistumaan puulta, mutta vedin sen kunnialla loppuun asti ja tumppasin sen. Otin taas huikan kaljastani ja totesin että oli aika avata taas uusi, laitoin jälleen kerran tyhjän tölkin pöydän kulmalle.
-Otatkohan sä vähän liian nopeasti tota kaljaa?- Mika kysyi mutta ennenkuin ehdin vastata Nikoksi kutsuttu ovi mies tuli keittiöstä Tapio pullo kädessään.
-Nyt otetaan kaverit kunnolla huikkaa, tyttö saa aloittaa ja pullo pistetään kiertoon!" Sain tapio pullon käteeni, katsoin kirkasta houkuttelevaa nestettä. Mietin oliko järkevää ottaa sitä. Miettiminen jäi lyhyeksi sillä otin kunnon kulauksen pullosta ja tunsin kuinka viina lämmitti kylmää sisintäni. Ojensin pullon Mikalle joka otti siitä pienin huikan ja ojensi pullon takaisin Nikolle. Vilkaisin kelloa ja totesin että minun olisi parasta lähteä.
-Mun pitäs nyt mennä- Sanoin ja katsoin Mikaa suoraan silmiin.
-Älä mee vielä, jää vielä hetkeks mun seuraksi, jooko?-
-Ei kyllä mun pitää nyt mennä. Toivottavasti törmätään vielä-
-Voisinko saada puhelinnumeros tai jotain?- Ojensin Mikalle nenäliinan johon olin kirjoittanut puhelinnumeroni, olin kanatanut sitä jo ikuisuuden mukanani odottaen että joka viimeinkin pyytäisi numeroni. Mika hymyili ja katsoi minua silmiin.
-Kiitti, mä soittelen sulle- Minä iskin silmääni heitin hyvästit äidille ja sanoin tulevani seuraavana päivänä myös käymään. Vielä ovella vilkaisin taakseni ja katsoin Mikaa joka tiiviisti tuijotti minuun. Heilautin kättäni ja astuin ulos ovesta, pimeään rappuun.
Koko koti matkan pääni oli täynnä outoja ajatuksia ja sydämeni täynnä outoja tunteita. Se Mika todella oli valloittanut itselleen paikan sydämestäni, vaikken koko miestä tuntenut, osasin silti välittää hänestä, jollain oudolla tavalla. Hymyilin koko kotimatkan ja monet ihmiset katsoivat minua hiukan silmiään pyöritellen, mutten välittänyt vaan jatkoin hymy kasvoillani matkaa kotiin.
Hymyni hyytyi kuitenkin kotiovella melko nopeasti, astuin sisään ja juoksin suoraan olohuoneeseen jossa isä lauloi täysin keuhkoin. Isällä oli käsissään viina pullo, olisihan se pitänyt arvata. Muistin Joonaksen ja juoksin samantien hänen huoneensa ovelle. Joonas nökötti pelokkaan näköisena huoneessaan sängyn alla nalle kainalossaan ja hänen pelokas ilmeensä muuttui hetkeksi onnelliseksi nähdessään minut. Istahdin Joonaksen sängylle.
-Kuule pikku sankari, sisko menee juttelemaan isälle, pysy sinä omassa huoneessa ja yritä nukkua. Tuleppas pois sieltä sängyn alta niin sisko pääsee peittelään sut unten maille.-
Joonas kömpi pelokkaan näköisenä posi sängyn alta ja painoi pään tyynyynsä, minä peittelin hänet hyvin ja annoin suukon otsalle.
-Hyvää yötä, kirppu- sanoin ja katsoin kuinka Joonas sulki silmänsä ja käänsi kylkeä. Marssin olohuoneeseen ja tarrasin isääni olkopäästä. Melko nopeasti sain nyrkkiä naamaan, mutten minä enää suostunut moista nielemään vaan nostin käteni häntä vastaan. Tiesin ettei ollut järkevää pistää takaisin, mutten antanut isän enää löydä minua ilman seurauksia. Katsoin isää todella vihaisesti.
-Sulla on jumalauta tuolla neljä vuotias lapsi! Sä aina valitat mutsista mulle, miks sä valitset sitten samantien kuin se! Eikö se riitä , että Joonas saa katsoa äitiään tossa kunnossa! Miks sunkin pitää antaa viinalle valta sun elämässä? Miksi?-
Tunsin kyynelten valuvan poskeani pitkin. Isä katsoi minua vihaisesti laski pullonsa hyllyn kulmalle. Minä tiesin että kohta sattuisi, ja pahasti. Isä löi minua, löi toisenkin kerran. Laitoin käden nenäni alle ja ikäväkseni huomasin nenäni vuotavan verta. Minä suutuin tosissani ja nappasin viina pullon hyllyn kulmalta iskin sen hyllyn kulmaan ja lasin sitpaleet lentelivät ympäriinsä, ja nenääni nousi nopeasti viinaan voimakas tuoksu. Osoitin isään rikkinäisellä pullon kaulalla ja hän tajusi perääntyä.
-Joko sa saatana tajuat ettet sä voi tehdä samoja virheitä kun mutsi? Sulla on kaks lasta, ota semmonen asia huomioon! Joonas ansaitsee kunnollisen kodin, ja perheen, äidistä ei ole siihen! Näytä meille että susta on !- Isä hiljeni ja katsoi minua, hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja hänen katseensa ole jotenkin merkityksetön.
- En mä jaksa tällästä elämää päivästä toiseen! Jos teidän äiti saa juoda rauhassa, miksen minä saisi!-
- Sun pitää vaan olla vanhvempi kuin äiti! Itse olet aina sanonut ettei ongelmat juomalla ratkea! Noudata hyvä mies omia neuvojasi! Älä astu siihen helvettiin jossa äiti jo on! Älä anna viina paholaisen vetää suakin pohjalle! Etkö sä tajuat että sä pärjäät aivan mainiosti ilman sitä? Sä et halua samaa kohtaloa kuin äiti, sä olet sen itse sanonut! Miksi sä sitten annat sen saman viinan täyteisin polun johdattaa sua, astu siltä polulta puhtaalle tielle ja jatka matkaa aivan erisuuntaan kun äiti!-
-Mulla ei ole syytä vaihtaa mitää polkuja!- Isän puhe salmalsi jonkin verran, mutta sain selvää kaikista sanoista jotka hän suustaan päästi. Isä yritti tulla lähemmäs, ja minä otin tiukemman otteen pullosta ja pidin sitä edelleen ylhäällä, isäni naaman korkeudella.
- Tajua jo! Sulla on Joonas, tee parannus sen takia! En halua Joonaksen näkevän samaa kuin minä! Ja sinäkin tiedät sen!- Isä katsoi minua, tuli lähemmäs ja lähemmäs, olin valmistautunut tappeluun, mutta isä kävelikin suoraan ohitseni. Seurasin häntä keittiöön, ihmettelin mitä hän tekee. Näin kuinka hän otti tiskipöydän alta kaksi leijona pulloa ja katsoi niitä. Valmistauduin nappaamaan pullon isän kädestä, en tahtonut että hän joisi enempää. Isä avasi pullon ja katsoi sitä. Hän haistoi viinaa ja huokaisi, lopulta hän kallisti pulloa lavuaarin yllä ja kaatoi ilme vakaana tuon paholaisen juoman viemäriin. Hän iski tyhjän pullon pöydälle ja avasi toisen. Toisenkin pullon sisältö päätyi viemäriin. Isä nojasi tiskialtaaseen ja tuijotti viemäriin. Katselin häntä tuntien ylpeyttä siitä ettei hän antanut viinalle voittoa tässä erässä, mutta miten kävisi seuraavassa ottelussa? Voittaisiko viina silloin?

Nousin aamulla vasta kymmenen jälkeen sänkyni pohjalta, aamu herätykseni ei myöskään ollut kaikkein parhaimpia. Joonas juoksi huoneeseeni ja tuli hyppimään sängylleni, ja piti kovaa meteliä. Ainakin sain itseni ylös sängystä, eikös se ollut se pääasia? Kipitin Joonaksen perässä keittiöön ja kurkkasin mennessäni olohuoneen sohvalle jossa isä vielä veteli sikeitä. Kova kuorsaus kaikui korviini mennessäni olohuoneen ohi keittiöön.
- Nälkä.- Joonas sanoi melko vaisulla äänellä ja katseli varpaitaan. Minä nappasin pikku veljeni syliini ja pistin hänet istumaan keittiön pöydän ääreen. Pörrötin Joonaksen hentoisia hiuksia ja sain hänet hymyilemään. Elämäni kohokohtia olivat juuri nämä onnelliset hetket, jolloin näin veljeni iloisen hymyn. Elämä on täynnä pieniä onnen paloja, ne pitää vain huomata ja kerätä kasaan synkkiä päiviä varten, sitä se onni, pieniä paloja elämän varrelta, iloisia hymyja, rakastavia katseita, kaikkea sitä mitä minun siihen aikaan oli vaikea saada kasaan. Elämä antoi minulle silloin kyyneliä, tuskaa ja lisäsi sitä taakkaa harteillani, äitini tilanteella. Mutta kaiken synkän keskellä löysin pieniä onnen paloja ja kokosin niillä elämäni onnen palapeliä, pieni pala kerrallaan saavutin jotakin jota en koskaan ollut saanut itselleni.
- Odotas hetkinen kirppu, sisko katsoo sulle jotakin mussutettavaa- Sanoin ja hymyilin Joonakselle, hän nyökkäsi hymyillen. Minä marssin jääkaapille ja otin sieltä tuoremehun. Käännyin ja avasin vapaana olevalla kädelläni astiakaapin oven ja nappasin sieltä muovi mukin. Asetin mukin pöydälle ja kaadoin sinne mehua, siirsin mukin lähemmäs Joonasta ja hän nappasi samantien kiinni siitä ja otti kunnon huikan. Minä marssin takaisin jääkaapille ja tutkailin sen sisältöä. Sitte aloin kurkkimaan keittiön kaappaan josta löysin muroja.
- Hei kirppu kelpaako murot?- Kysyin ja Joonas nyökkäsi keittiön pöydän vieressä istuessaan. Kaivelin astiakaapista vihreän muovisen muro kipon ja kaadoin siihen muroja. Nappasin kaapista maidon ja kaadoin murojen päälle vähän maitoa. Vein murolautasen pöydälle ja muistin saman tien lusikan.
- Ah lusikka puuttuu.- Mumisin itsekseni palatessani keittiöön. Annoin lusikan Joonakselle ja katsoin kuinka hän alkoi tyytyväisenä syömään murojaan. Minä silitin Joonaksen päätä ja kävelin olohuoneen puolelle. Katsoin nukkuvaa isää joka roikotti kätteen sohvalta, ihmettelin miten hän edes pysyi siinä tuollaisessa asennossa. Hänen toinen jalkansa sekä kätensä olivat reilusti sohvan ulkopuolella. Kuunteli sitä komeaa kuorsausta hetken ja marssin keittiöön hakemaan itsellenikin kupillisen muroja.
-Joko sitä suvautaan herätä?- Istuin olohuoneessa nojatuolissa ja katsoin juuri herännyttä isääni.
-Mitä kello on?- Isä kysyi silmiään hieroen ja komeasti haukotellen.
- Tässä se hipoo ja kahtatoista. Mä oon pessy pyykit, mä oon laittanu Joonakselle aamupalaa ja vaihtanu sen lakanat, ja kerrotko miksi? Sen takia et sä saat juoda rauhassa ja mellestää täällä niin, että oma lapseskin pelkää sua!- Näin kuinka Joonas juoksi olohuoneeseen ja pysähtyi yhtäkkiä.
- Menetkö Joonas kulta hetkeksi omaan huoneeseen niin sisko saa puhua isän kanssa aikuisten juttuja?-
Kysyin Joonakselta hellällä ja rauhallisella äänellä. Joonas nyökkäsi ja kipitti omaan huoneeseensa luultavasti leikkimään. Katsoin isääni, nousin seisomaan kädes puuhkassa.
-Milloin sa alat tajuta, ettet sä voi tehdä samaa kuin äiti?-
- Miksen muka voisi? Tää on mun elämä! Se on mun oma ongelma mitä mä teen!-
- Siinähän se onkin! Se ei ole sinun ongelmasi, vaan myös muiden. Sulla on Joonas, se on vielä pieni lapsi, isä kiltti tajua nyt! Sä et voi elää niinkuin äiti, mä en kestä jos menetän molemmat vanhemmat alkoholin käsiin! Eikä kestä Joonaskaan! Joonakselle elämä ilman läsnäolevaa äitiä on jo liikaa, älä vie tältä lapsi raukalta pois isää. Joonas ansaitsee perheen.-
- Miksi minun pitäisi hoitaa asioita, miksen minä saa tehdä mitä haluan! Miksi teidän äitinne saa elää omaa elämäänsä ja minä en! Miksen minä saa olla vapaa?-
- Koska sä olet paljon vahvempi kuin äiti!-
- Ei en ole, minäkin haluan istua baarissa ja elää!-
- Onko jossain tunkkaisessa baarissa istuminen sinusta elämää? Elämä on kauniita asioita, surun hetkiä, elämä on muistoja! Kauneimmat runot sekä laulut syntyvät tosi elämästä, sulla on tuolla poika, josta saat vielä olla todella ylpeä jos kasvatat hänet oikein, jos Joonas kasvaa epävarmalla pohjalla sekä pelossa, ei tulevaisuus ole sen hohdokkaampi. Kaikki se mitä nyt teet, vaikuttaa lapsiesi tulevaisuuteen. Jos minä olisin elänyt erilaisessa perheessä hiukan parempaa elämää, en välttämättä olisi tällainen. Mä opin elämään tässä perheessä, mutta Joonas ei opi, ainakaan vielä. Ei noin pieni lapsi ymmärrä miksi äiti on poissa, tuon ikäinen lapsi vain kaipaa sitä äitiä, eikä ymmärrä miksi hänet on hylätty. Joonas tuntee itsensä kovin hylätyksi äidin takia, se ei tee hyvää hänen henkiselle hyvin voinnilleen ja se voi painaa vielä vuosia myöhemmin! Isä kiltti pyydän Joonaksen takia, älä enää hölmöile vaan elä onnellinen elämä Joonaksen kanssa, näe kuinka pikku poikasi kasvaa ja aikuistaan. Ole hänelle kunnon miehen roolimalli, hän kuitenkin samaistuu sinuun.-
- Ei minusta ole sellaiseen.-
- Onhan! Sinä kasvatit minut, mä pärjään yksin, käyn töissä, asun yksin. Minä pärjään elämässäni paremmin kuin moni muu. Rankasta lapsuudesta ja nuouudesta voi siis olla myös hyötyä. Sinä kasvatit minut ja onnistuit melko hyvin, kyllä sinä Joonaksenkin kanssa pärjäät.-
- Totta, kasvatinhan minä sinutkin.-
- Nyt nouset ylös siitä ja menet suihkuun! Mä lähden käymään kaupassa ja laitan ruokaa kun tulen takaisin, saanko lainata autoa?-
- Avaimet on pöydällä-
Kipitin keittiöön ja nappasin avaimet pöydältä, pysähdyin hetkeksi paikoilleni, ja mietin elämää.
-Miksi Jumala? Miksi teet siitä niin vaikeaa?- Kuiskasin ja puristin avaimia kädessäni yhä lujempaa.
-Jumala, miksi minä?-

Katselin ulos huoneeni ikkunasta, istuin vanhalla kirjoituspöydälläni jalat ristissä ja nojailin kirjahyllyyn joka oli kirjoituspöydän vieressä. Katselin ulos ja mietin elämääni. Tunsin suurta tuskaa isäni vuoksi, ja vielä enemmän äitini vuoksi. Millaista oli elää perheessä jossa alkoholi on arkipäivää? Se oli kauheaa, en osannut sitä muuten kuvailla. Tahdoin huutaa ja itkeä, tahdoin purkaa kaiken sisältäni mutten vain pystynyt enää itkemään. Olin väsynyt itkemään ja tuntemaan tuskaa. Nyt se tuska kaivoi vain mieltäni ja sai minut ajattelemaan elämän synkkiä puolia jotka Jumala oli kääntänyt minulle. Miten pääsisin irti siitä tuskasta? En pystynyt juoksemaan pakoon, vaikka olisin juossut maailman ääriin se tuska olisi yhä kanssani sillä olin kätkenyt sen painavan taakaan hentoiseen sydämeeni. Tiesin itse etten voinut jatkaa elämää enää sillä tavoin, minun piti keksiä keino purkaa tunteeni ja keventää sitä taakkaa harteillani, mutta aivoni löivät aivan tyhjää. Ajatukseni olivat kadonneet ja mieleni oli valloittanut pelottava tyhjyys, aivan kuin katseeni jonka säihke oli haalistunut vuosien varella, ja silloin niistä sinisistä kirkkaista silmistä heijastui suru ja tuska joka puski läpi sydämestäni suoraan silmiini. Kaunis sininen väri oli saanut synkän harmaan säväyksen niiden tuhansien kyyneleiden ja tuskaisten viikkojen jälkeen. Saisinko koskaan silmieni säihkettä tai sydämeni iloa takaisin, voisinko koskaan elää elämää niinkuin ennen? Nuo kysymykset valtasivat synkän mieleni ja minä tunsin kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Mietin vain, miksi minä? Mitä niin pahaa minä olen tehnyt että minu rangaistaan näin? Mietin mielessäni ja tuijotin ulkona olevaa puuta. Tunsin jonkin puuttuvan sisältäni, enkä oikein osannut sanoa mikä se puuttuva pala oli, rakastavat vanhemmat? Normaali elämä? vai tahdoinko minä olla niinkuin kaikki muut? Olin pienenpänä ollut onnellinen lapsi joka kasvoi siihen että elämän onni muodustuu pienesti iloista, yritin pitää siitä opetuksesta kiinni kynsin ja hampain, sillä sen avulla olin päässyt näinkin pitkälle. Olin lapsena oppinut siihen ettei raha tuo onnea vaan rakkaus, silloin minä mietin, missä on minun rakkauteni? Äidin suusta kuuli välillä sanat -rakastan sinua- mutta ne pääsivät ulos yleensä vain viinan mukana. Koskaan selvinpäin äiti ei osoittanut minuun huomiota, vain humalassa hän edes huomasit minut. Välillä todella pahalla tavalla, joskus sain niin paljon loukkauksia, että niihin voisi hukuttaa tuhansia ihmisiä. Niinä hetkinä minä tiesin etten koskaan saisi tuntea itseäni normaaliksi ihmiseksi, minulla olisi aina taustani, muistoni ja kaikki mikä kertoi minun tarinani vuosien takaa. Vaikka juoksisin vuosissa eteenpäin seuraavalle vuosisadalle, olisin yhä vanki siinä elämässä jota olin joskus elänyt. Nämä ajatukset kaivoivat mieltäni kun istuin hiljaa itkien huoneeni pöydällä ja katsoin ulos ikkunasta. Olisin silloin tahtonut avata ikkunan ja lentää vapauteen enkelin siivin, olisin lentänyt kauas kaikesta mikä muistuttikin minua perheestä ja siitä tuskasta jota sydämeni sai kantaa. Tunsin kuinka kyyneleeni putosi kämmenselkäni päälle ja valui siitä hiljalleen pois. Olin taas hukuttanut itseni tuskan kyyneliin ja sieluni tahrinut sydämen vuodattamiin verisiin kyyneliin. Olin taas repinyt auki sydämeni haavat, jotka olin vaivalla ensin parantanut. Yksikin Joonaksen surullinen katse, taikka kyynel repi yhden haavan auki, silloin sydämeni oli täynnä haavoja, jotka vain itse tiesin ja tunsin. Kukaan muu ei koskaan ollut tuntenut taikka nähnyt sitä tuskaa. Minä piilotin tuskani hyvin kovan ulkokuoreni sisään, en tahtonut kenenkään näkevän heikkoa sisintäni joten sulkeuduin omaan kuoreeni ja annoin tuskan repiä sieluani hiljaa, eikä kukaan tiennyt siitä mitään. Tiesin jo silloin, vaikka saisin haavat parannetuksi, arvet jäävät, enkä koskaan saisi niitä pois, sillä arvet ovat ja pysyvät. Sydämeni oli silloin kovin heikko ja särkynyt, olin taas puoli vuotta koonnut itseäni, mutta ihmiset joihin olin luottanut olivat rikkoneet minua lisää. Olin iteknyt monet illat menetettyä ystävyyttä ja läheisyyden lämpöä jotka olin menettänyt. Mietin vain voisinko koskaan löytää ketään joka parnataisi haavani ja antaisi rakkauden joka parantaisi kaikki haavani, myös ne syvimmät? Mietin kuinka helpoa elämä olisi jos sattuisin kuolemaan. Silloin tunsin kovaa vetovoimaa sanaa itsemurha kohtaan, silloin en ajattellut muuta kuin tuskaani, ja sitä kuinka siitä pääsisin. En silloin tarttunut siihen pakotiehen joka lopettaisi kaiken, se olisi vienyt minulta myös elämäni onnelliset hetket, joista en koskaan halunnut luopua. Vaikka sydämeni itki verisiä kyyneliä, sitä silti lämmitti ne kauniit muistot elämäni varrelta jotka olin sydämeeni tallettanut, nekin elivät siellä vain jos hoidin niitä, jos olisin antanut tuskalle kokonaan vallan, kaikki kaunis minussa olisi tuhoutunut ja tuskin olisin jaksanut jatkaa maallista matkaa. Mutta olin niin vahva etten anatnut tuskan viedä, vaan pidin kiinni kaikesta hyvästä jota elämässäni oli. Katsoin ulos ja huokaisin ja kuiskasin itselleni.
- Taistele Mira, taistele.-

Olin matkalla äidilleni, sillä olin päättänyt mennä käymään siellä viikonlopun aikana mahdollisimman montakertaa, ennekuin otin suunnan taas erimaisemiin. Vaikka välillä vihasinkin äitiäni, tai vaikka minusta siltä joskus tuntui, minä välitin hänestä, olihan hän sentään äitini. Minä tiesin että lähtisin äitini luota surullisena ja loukkaantuneena, mutten enää jaksanut välittää. Se oli minulle aivan se ja sama, halusin vain nähdä äitini. Ja vaikka tiesin kaiken olevan siellä niinkuin eilen, toivoin jonkin asian muuttuneen. Joka kerta kun olin mennyt katsomaan äitiäni oli toivonut alkoholin kadonneen hänen elämästään, vaan aina olin saanut pettyä, myös sillä kerralla, sisälläni hohti pieni toivon kipinä joka sanoi että ehkä jokin voisi muuttua.
Ajatukseni katkesi kun ikävä tuulen vire tarttui kaulaliinaani liiankin hyvin, sidoin kaulaliinani uudestaan ja jatkoin matkaani. Ulkona oli ihan kohtalaisen lämmin, mutta tuuli oli ikävän viileä ja kalsa. Minä jouduin vielä kävelemään vastan tuuleen, joten tuntui kuin kasvoni jäätyisivät. Inhosin syksyssä kylmää tuulta kaikkein eniten. Kaikkein inhottavinta oli kun nenäni jäätyi pakkasella, niin huvittavalta kuin se kuulostikin, nenäni oli aina jäässä kylmällä säällä. Kirosin tuulta maan rakoon ja jatkoin matkaani. Olin jo alaovella kun puhelimeni soi, kaivoin kännykän nopeasti taskustani ja katsoin näyttöä joka vilkutti "Äiti soittaa" en enää vaivautunut vastaamaan sillä tiesin olevani muutaman minuutin päästä äitini kotiovella. Avasin oven ja astuin rappukäytävään, lämmin tuulahdus tervehti minua ja otin pipon pois päästäni, tietenkin haroin heti hiuksiani ihan ajattelematta asiaa sen enempää, tapa oli kaivautunut syvälle minuun, eikä siitä helpolla pääsisi. Kävelin rappusia ylös ja tunsin kuinka kännykkäni lopetti tärisemisen. Astelin kolmanteen kerrokseen ja koputin oveen. Odotin hetken ja kuuntelin. Sisältä kuului askelia ja ovi aukeni varovasti. Yllätyksekseni eilinen hurmuri Mika avasi oven. Hänen laihoille kasvoilleen ilmestyi hento hymy ja katsoi minua silmiin mitään sanomatta.
- Moi vaan sullekkin.- Sanoin ja kävelin Mikan ohi sisälle. Jätin kenkäni eteiseen ja kuulin kuinka ovi meni selkäni takana kiinni, astelin olohuoneeseen ja ihmettelin miksen nähnyt ketään, pöyrähdin keittiössä ja palasin takaisin olohuoneeseen ja pyörittelin päätäni.
- Mutsis ja Tuomas on kaupassa hakemassa kaljaa. Ne tulee kohta puoliin.- Mika sanoin ennenkuin kerkesin edes kysyä missä kaikki olivat. Samassa Mika kaivoi taskustaan sytkärin ja nappasi pöydältä tupakka askin.
- Maistuuko sulle?- Mika kysyi ja ojensi askia minulle. Mietin hetkisen mutten nähnyt yhään hyvää syytä siihen miksi olisin kieltäytynyt nappasin askista yhden tupakan ja kiitin. Mika tarjosi vielä tulta ja minä vedin ensimmäiset kunnon henkoset tupakastani, ai kuinka hyvältä se maistuikaan sen aamun tapahtumien jälkeen. Etsin itselleni sopivan paikan sohvalta ja istahdin siihen, Mika tuli istumaan viereeni ja katsoi minua.
- Mikäs sut tänne lennätti?- Mika kysyäisi ja otti heti perään tupakastaan kunnon henkoset.
- Jaa-a en oikein tiedä itsekkään, ajattelin et pitäähän sitä äitiä tulla moikkaamaan. Ennen kuin lähtee taas muille maille hiihtelemään.-
- Milloin oot lähdössä takaisin päin?-
- No nyt on lauantai, kai se olis vähän pakko huomenna lähteä kotio päin. Kuitenkin maanantaina pitäis töihin asti päästä, vaikkei pahemmin kyllä innostaisi.-
- Niinpä niin, maanantaina taas töihin, niin mitä sä teitkään työkses?-
- Oon kaupan kassalla duunissa, aika jees homma kun tarkemmin miettii, on sitä huonompaakin duunia. Mitäs sä duunaat?- Kysyin Mikalta ja katsoin häntä, hän oli ihanampi kun muistinkaan. Katselin häntä päästä varpaisiin ja tunsin kuinka sydämeni halusi ulos rinnastani, siinä oli mies jota kehtaisin esitellä kaikille.
- Raksalla, eli aika perus settii-
- Niinpä, niinpä. Niin milloin sen mutsin pitäs oikein tulla?-
- Kohta puoliin, onko mun seura niin kamalaa että tuli oikein äitiä ikävä?- Mika sanoi ja laittoi oman kätensä minun kädelleni ja tapitti minua vihreillä silmillään. Tunsin kuinka kylmätväreet juoksivat selkääni pitkin, tunsin oloni yhtäkkiä jotenkin oudoksi. Olin hämmentynyt Mikan tekemästä liikkeestä ja jähmetyin paikoilleni, tunsin kuitenkin suurta iloa ja jotakin muuta siinä hetkessä, mutten osannut määrittää mikä tämä outo tunne sisälläni oli, se vain poltti minua sisältä. Tunsin oloni kovin heikoksi ja voimattomaksi, päässäni pyöri ja käteni alkoivat hikoilla, olin täysin lukossa. Katsoin Mikaa mutten saanut sanaa suustani, yritin katsoa hänen silmiinsä, mutten yksinkertaisesti pystynyt, joten upotin katseeni kämmeneeni.
- Teikö jotain väärin?- Mika kysyin ja vetä kätensä pois kädeltäni, tunsin harmia ja surua siitä, sillä kun Mika kosketti minua oloni oli ihanan sekava ja onnellinen. Nostin katseeni ja katsoin Mikaa suoraan silmiin.
-Ei et, menin vain vähän hämilleni.-
- No eihän siinä sitten mitään, luulin tehneeni jotain väärää kun menit aivan hiljaiseksi.-
- Ei ei, menin vain lukkoon.-
- Oukei ei tarvitse selitellä sen enempää.- Mika sanoi ja kääntyi katselemaan seinällä taulua, jossa karvinen pyyhkii oskun kielellä liitutaulua. Muistelin kuinka olin itse sen äidille ostanut vuosia aikasemmin. Tunsin kyynelten nousevan silmiini, lapsuus sitä kaipasin. Kaipasin sitä aikaa jolloin kaikki oli hyvin, äiti oli kunnossa ja isä samoin. Minulle ei jäänyt siitä ajasta mitään muuta kuin muistoja sieltä täältä.
- Onko kaikki hyvin?-
- Joo on. Ei tässä mitään-
- Näyttäs vähän siltä että jokin painaa mieltäsi, kerro pois vain, se helpottaa.-
- Ei tässä mitään, vähän vaan toi tupakan savu ottaa silmiin.-
- No eipä se koskaan aikasemmin ole sua haitannu, Mira hei ihan oikeesti, kerro vain. Mikä painaa mieltä?- Tunsin kuinka Mika laittaa taas kätensä kädelleni. Tunsin taas kyynelten nousevan silmiini, toisen ihmisen kosketus, miten hyvältä se silloin tuntuikaan.
- Mutsin tilanne on aika huono, isäkin alkaa eksyä polultaan. Joonas kärsii siitä kaikesta liikaa, tahtoisin niin suojella sitä kaikelta pahalta, mutten minä pysty siihen.-
- Onhan toi aivan ymmärrettävää, äitis kohtelee sua aika huonosti.-
- Enhän minä niin sanonut vai sanoinko?-
- No et, mutta mitä mutsis on susta puhunu.- Mika ei kerennyt lopettamaan lausettaan kun minä jo kovalla äänellä kyselin.
- Mitä se on puhunu?- Mika mietti hetken ja hymisi itsekseen.
- No ei se mitään ihmeempiä-
- Sä alotit ton jutun sä lopetat ton jutun, vai yritätkö tosissas ärsyttää mua, hä?-
- Okei, okei älä nyt suutu. No ei se oikein mitään muuta ku vähän eilenkin haukku sua sen jälkeen kun lähdit. Minä en liittynyt keskusteluun ku musta sä oot hieno ihminen, vaikken sua kauheesti tunnekkaan. Ku onhan se sun mutsis susta puhunu muutakin kun pahaa. Tiedän susta yllättävän paljon, äitis eilen kertoili mulle tosi paljon susta.-
- Ai jahas.-
- Siis suurimmaks osaks se puhu hyvää, kertoili susta hienoa asioita, täytyy myöntää että jos mutsis puheet on paikkansa pitäviä, suhun vois melkein rakastua.- Minä muutuin luultavasti melko kalpeaksi, sillä oloni heikkeni heti sanan rakkaus kohdalla, tunsin itseni niin tyhjäksi. Rakkaus, rakkaus mitä se oli? Miksen minä ollut sitä saanut? Mika huomasi minun olotilani ja nappasi minut kainaloonsa, mnä käperryin siihen kuin pieni lapsi joka yrittää nukahtaa isänsä kainaloon. Minun oli siinä niin hyvä. Mika silitti toisella kädellä hiuksiani ja toisella piti minusta kiinni, nojasin hänen olkapäähänsä ja tunsin itseni ihmiseksi.
- Itke vaan, se helpottaa. Mikä sut sai tolleen hajoomaan?-
- Rakkaus- kuiskasin aivan hiljaa.
- Mikä? Mitä sä sanoit-
- Rakkkaus.- Toistin hiukan kovemmalla äänellä.
- Au. Ai jaa, no tota, mmm- Mika soperteli, nostin päätäni ja katsoin häntä silmiin. Se hetki oli kuin suoraan elokuvasta, kasvomme olivat todella lähekkäin, ja hiljaa liikuimme toisiamme kohti, katsoimme toisiamme silmiin, ja juuri kun huulemme olivat koskettamassa toisiaan kuulin kuinka ovi aukeni ja vetäydyn kauemmas Mikasta naama punaisena. En pystynyt katsomaan häneen, tunsin oloni jotenkin jännittyneeksi ja varautuneeksi, tulisiko toista samanlaista hetkeä? Kysyin mielessäni. Tuijotin kämmeniini ja vilkaisin Mikaa sivusilmällä, hänkin oli upottanut katseensa kämmeniin ja näytti jotenkin vaivautuneelta.
- Mira!- Äiti huusi tultuaan olohuoneen puolelle.
- Minäpä minä.- Katsoin äitiä ja heti tajusin hänen nauttineen jotakin alkoholipitoista. Tunsin taas kuinka yksi sydämeni haava aukeni ja kuinka se haava vuodatti sieluuni verisiä kyyneliä.
- Ootkos sä kenties juonut jotain?-
- No vähän otin kaljaa.-
- Se on juonut aika reilusti.- Tuomas sanoi ja tuli samalla seisomaan äidin viereen ja antoi hänelle suukon poskelle.
- Paraskin puhumaan, saatanan juoppo!- Äiti taivostuin aivan mitättömästä asiasta ja läpsäisi tuomasta. Olin aivan hämilläni ja katsoin vuorotellen äitiä ja vuoroin Tuomasta.
- Mikäs sulle nyt tuli?-
- Mä saatana maksan kaiken mitä täällä juodaan ja sä viet kaiken! Viekää kaikki vaan! Viekää!-
- Nyt rauhotut!-
- Enkä rauhotu, kaikki ulos! Jokikinen ulos!-
Minä ja Mika istuimme hiljaa vilkaisimme toisiamme hämmästyneinä.
- Okei mä meen! Mika lähetkö mukaan?-
- No en mä kyllä tännekkään ajatellut jäädä istumaan.-
- Mäki taidan tästä liueta.- Sanoin melko vaisusti. Nousin seisomaan ja kävelin kohti äitiä.
- Painu vittuun siitä!- Mutsi huusi mulle ihan täysiä.
- Mitä?- Suuni oli luultavasti ihmetyksestä auki.
- Painu helvettiin mun elämästä!-
- Hei! Mä en ole tehnyt sulle yhtään mitään!-
- Painu nyt vaan vittuun siitä!-
- Okei okei, mä menen, mä menen!- Sanoin ja kävelin äitini ohitse eteiseen, käännyin katsomaan taakseni ja näin kuinka äiti sytytti tupakan. Huokasin syvään ja laitoin kengät jalkaani. Ovi kolahti vieressäni kiinni, Tuomas ja Mika olivat siis lähteneet ennen minua. Otin takkini naulakosta ja heitin sen vain käsivarrelleni roikkumaan. Kävelin vähän matkaa olohuoneen puolelle ja katsoin murjottavaa äitiäni.
- Tuun myöhemmin käymään.- Sanoin vaisusti ja anteeksi pyytelevällä äänellä, vaikkein ollutkaan mitään pahaa tehnyt. Äiti nousi seisomaan ja laski tupakan tuhkakuppiin, hän käveli uhkaavasti minua kohti ja tiesin, että kohta sattuisi. Minä peruutin paniikissi taakse päin muutaman askeleen, mutten päässyt pakoon sillä seinä tuli vastaan. Äiti tarttui minu kauluksista ja paiskasi toiseen seinään. Satutin ranteeni pahasti ja pidellessä kättäni äiti, iski nyrkillä suoraan naamaani, ja samassa tunsin kuinka kivun kyyneleet vuosivat silmistäni.
- Nyt saatana painut vittuun siitä!- Olin tottunut tappelemaan, enkä aikonut hävitä tätä erää, oikaisin selkäni ja oloni oli jotenkin itsevarma.
- Mä en tehny sulle mitään pahaa! Miks sä saatana mulle huudat?-
- Painu nyt vittuun siitä!- Äiti huusi ja tarttui minuun uudestaan. Pistin kovasti vastaan ja sain tönäistyä äidin kauemmas itsestäni.
- Tajuatko sä yhtään mitä sä teet? Sä oot tuhonnu elämäs, ja nyt yrität viedä muita pohjalle mukanas! Mua sä et koskaan saa vedettyä alas!-
- Painu vittuun siitä!-
- Minä en mene minnekkään, ennenku sä rauhotut!-
- Painu nyt vittuun siitä! Painu helvettiin mun elämästä!-
- Mikä saatana sua oikeesti vaivaa?-
- Mua mikään vaivaa!- Välillemme lankesi hetken hiljaisuus, tuijotin äitiäni silmiin vihaisena, tunsin kyynelten valuvan poskeani pitkin. En tiennyt itkinkö fyysisestä vai henkisestä kivusta, luultavasti molemmista, sillä se tuska mikä sydäntäni sillä hetkellä repi oli voimakkaampi kuin hurrikaani joka repii puut juurineen, niin se tuska repi sydämeni paikoiltaan ja kidutti sieluani pistävin sanoin.
- Nyt painu vittuun siitä!- Äiti huusi ja läpsäisi minua poskelle niin että pääni heilahti toiselle puolelle. Käänsin pääni hitaasti takaisin äitiin päin ja katsoin tätä vihaisena, sillä hetkellä mieleni olisi tehnyt kuristaa se nainen juuri siihen paikkaan ja sylkeä päälle. Olin niin täynnä vihaa ja tuskaa etten pystynyt enää hillitsemään itseäni.
- Sä tuhoat oman elämäsi lisäksi muidenkin elämän! Tajua saatana jo! Sä et voi hukuttaa olemattomia murheita viinaan! Se ei auta asiaa mitenkään, se vain pahentaa tilannetta! Eikö olisi jo korkea aika tajuta mitä olet tehnyt mulle ja Joonakselle! Joonas, muistatko kuka se on? Se on sun poikas, jonka sä hylkäsit tän elämän takia! Tätäkö sä todella halusit? Tätäkö sä halusit?-
Äiti meni sanottomaksi ja hänen ilmeensä oli mietteliäs, yhtäkkiä hänen ilmeesä muuttui surullisesta vihaiseksi ja sama hetkeni tiesin jo varautua uuteen iskuun.
- Painu vittuun täältä! Tää on mun asunto mä saan olla täällä ihan rauhassa jos mä haluan! Painu vittuun!- Katsoin äitiä tuntien suurta pettymästä ja tuskaa siitä millaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut. Oli niin vaikeaa uskoa siihen millaiseksi alkoholi oli muuttanut äidin, oli niin vaikeaa tajuta ettei sitä entistä äitiä koskaan saisi takaisin. En suostunut myöntämään itselleni sitä raskasta totuutta vaan uskoin parempaan huomiseen, uskoin siihen että kaikki muuttuu. Sillä hetkellä uskoni huomiseen oli kaukana, enkä tiennyt miten saisin sen takaisin.
- Hyvä on, mä menen jos sä tosissaan sitä haluat?-
- Painu ulos täältä!- Nappasin takkini lattialta, sillä se oli pudonnut kädestäni äidin iskiessä minua ensimmäistä kertaa. Katsoin äitiä päättäväisen näköisenä, sillä olin päättänyt etten luovuttaisi, saisin äidin vielä joskus kuntoon, tai niin minä uskoin. Se usko oli vahva vain silloin kun jaksoin ruokkia sitä, ja sillä hetkellä ruokin sitä uskoa sillä vihalla jota tunsin alkoholia kohtaan. Avasin oven ja astuin ulos, pysähdyin oven suuhun ja käännyin katsomaan äitiäni, hän tuli lähemmäs ja tönäisi minut pois ovi aukosta, ja iski oven kovaa kiinni edessäni. Kova ääni kaikui pimeässä rappukäytävässä, ja minun sisälläni. Äiti ei iskinyt kiinni vain asuntonsa ovea vaan minun sydämmeni rakkauden oven, tunsin kuinka kaikki rakkaus katosi minusta, oloni oli tyhjä ja merkityksetön, en jaksanut enää taistella tyhjästä, en jaksanut enää tuntea kipua sillä tiesin sen lopulta nujertavan minut jos annoin sille vallan. Torjuin sen tuskan joka yritti päästä sisälleni ja nielaisin kyyneleeni ja unohdin hetkeksi kuka olin ja mitä tunsin, toivoin olevani joku muu, kuka tahansa muu, en tahtonut olla oma itseni, sillä silloin sen ymmärsin olin vanki omien tunteiden. Rappu käytävään syttyi valo, mutten minä vieläkään vaihtanut paikkaa taikka siirtänyt katsettani ovesta.
- Mira?- Käännyin ympäri kuultua ääneni.
- Mika? Mitä sä täällä vielä olet?-
- Tulin katsomaan mihin sä jäit, onko kaikki hyvin?- Olin hiljaa ja käännyin katsomaan taas ovea, painoin pääni alas ja tunsin kyynelten valuvan poskeani pitkin. Tunsin kuinka Mika laittoi kätensä olkapäälleni.
- Mira mikä on?- Mika katsoi kasvojani.
- Onko sua lyöty?- Mika sanoi kauhistuneella äänellä melkein huutaen. Minä nyökkäsin vastaukseksi.
- Voi vittu mikä se akkaa oikein vaivaa!- Mika sanoi ja pyöritteli päätään.
- Kuule aika paha mennä sanomaan, näin peruskoulu pohjalta.- Mika hymähti ja yritti pidättää naurua.
- Naura pois vain, sitä mä vähän tässä yritänkin.- Sanoin hymyillen. Mika naureskeli siinä hetken itsekseen ja sen jälkeen välillemme laskeutui pelottava hiljaisuus joka sai minut taas vajoamaan omiin ajatuksiini, ja taas jälleen tunsin itseni niin kovin turhaksi.
- Lähdetäänkö meille vaikka teelle? Saisit puhua jos se helpottais oloas?-
- En mä oikein jaksa lähteä mihinkään.-
- No kuule kerros alaspäin ni ollaan mun luona, asun meinaan sun mutsis alakerrassa, sen takia mä ton tuomaksen tunnenkin vuosien takaa ku se sattu asumaan tässä samaisessa talossa aikasemmin. Ja asuuhan se nyt tässä mutsis kanssa, en vaan osaa sanoa että kuinka kauan.-
-Mitä tarkoitat?-
- No sitä vaan et mutsillas on vähä semmonen tapa et se huutaa ja raivoaa ja kohtelee tuomasta miten sattuu. Ei tuo ajattelu taida olla mutsis parhaimpia puolia.- Minä menin hiljaiseksi ja tunsin suurta häpeää siitä että kyseinen ihminen sattui olemaan äitini. Perhettä ei voi valita taikka vaihtaa, mutta oi kumpa voisikin, ajattelin, mutta mika keskeytti ajatukseni.
- Noh mennäänkö vai pistetäänkö leiri pystyyn tässä?- Minä naurahdin.
- Hae sä teltta ni mä oottelen tässä.- sanoin ja nauroin päälle, Mikakin nauroi ja otti minua kädestä.
- Tuu mennään, Tuomas oottelen meikäläistä takaisin sinne.- Lähdin kävelemään alas rappusia ja käännyin muutaman askelman jälkeen katsomaan suljettua ovea, ja tunsin sisälläni pelkoa, siitä mitä sen oven toisella puolella tapahtui. Ja väkisinkin mieleeni alkoi ilmestyä riimejä joista pääni sisällä muodostin runon, yritin kerrata sen monta kertaa päässäni jotta muistaisin sen myöhemmin, mutta kuten arvata saattaa unohdin sen samantien.
- Mira tuletko sä?- Kuulin avainten kilinää ja kuulin kuinka ovi alempana aukeni. Käännyin ja lähdin kävelemään rappusia alaspäin. Mika piti minulle ovea auki ja astui eteiseen josta näin suoraan olohuoneeseen. Aunto oli pieni yksiö, mutta miehen omistamaksi kovin siisti, tavarat olivat järjeestyksessä, ja heti ensimmäisenä sisään astuessani silmäni iskivät kiinni kitaraan joka oli telineessä nurkassa. Ihailin sitä mustaa kaunokaista ja jäin ilmeisesti seisomaan keskelle käytävää, sillä Mika koputti minua selkään.
-Voikko vähä väistää.-
- Aa, sori. Jäin ihastelmaan sun kitaraas. Sori.- Sanoin ja astuin peremmälle asuntoon.
- Joo ei se mitään.-
- Ihan kiva kämppä.-
- No kelpaa näin yksinasuvalle, poikamiehelle.-
- Niinpä niin.-
- Mutta kyllä täällä olisi tilaa kauniille naisellekkin.- Mika sanoi ja iski minulle silmää. Lehahdin luultavasti tuli punaiseksi sillä vatsassani tuntui lentelevän perhosia, eikä vain yhtä, tai kahta vaan tuhansia. Kävelin peremmälle asuntoon ja katselin ympärilleni. Näin kuinka Tuomas istui sängyllä ja katseli tv:stä jotakin todella vanhan näköistä ohjelmaa. Olin keskittynyt seuraamaan tv:ssä vilkkuvia kuvia ja olin uppoutunut johonkin omaan maailmaani, sillä minulla ei ollut hajuakaan mitä ympärilläni tapahtui, olin vajonnut mieleni syvimpään kolkkaan ja lukinnut oven mennessäni. Mika kuitenkin havahdutti minut unelmistani laittamalla kätensä vyötärölleni takaa päin, hän rutisti minua kunnolla ja antoi suukon kaulalleni, olin kankea enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Jähmetyin aivan paikoilleni, enkä saanut sanakaan suustani. Toivoin vain että Mika suutelisi kaulaani vielä toisen kerran. Sillä ihmisen kosketus, ja läheisyys olivat päässet unohtumaan minulta, en muistanut miten ihanalta tuntui kun joku kosketti ihoani huulillaan. Olin unohtanut kaiken sen kauniin, mikä liittyi kahden ihmisen väliseen siteeseen, rakkauteen.
-Laitanko jonkun elokuvan vaikka pyörimään.- Mika kuiskasi korvaani ja näykkäisi korvalehteäni hellästi.
- No, lai-laita vaan.- Sanoin ääni täristen, oloni oli hutera ja epätodellinen. Katselin kuinka Mika poistui tutkimaan elokuva valikoimaansa
- Mira, lopeta, sä et saa rakastaa.- Kuiskasin itselleni.
- Sanoitko sä jotain?-
- Ei, en. Mumisin itsekseni.- Sanoin ja väänsin kasvoilleni väkinäisen hymyn.
- Oisko sulla kynää ja paperia?-
- Joo on, mihin tarkoitukseen?-
- Mielessä olis aika kiva runon pätkä.-
- Joo odotas, mä haen- Mika sanoi ja käveli keittiöön, sillä aikaa minä istahdin pöydän ääreen ja otin tuolilla mukavan asennon
- Tuossa.- Mika laittoi nenäni eteen kuulakärki kynän ja puhtaan valkoisen paperin, ja samalla hän antoi suukon poskelleni ja menin entistä enemmän sekaisin. Mitä hän minusta tahtoi? Vai tahtoiko hän mitään? Olinko minä taas pelkkä pelinappula rakkauden julmassa pelissä, jossa sain aina hävitä?
Tartuin kynään ja aloin raapustamaan.
" Ainoa totuus jonka näen
palaa sisälläni lailla tulen
sillä ainoa totuus
joka elämän tiellä merkitsee
on se mitä sydämessäni tunnen"
Yritin pukea tunteina sanoiksi, mutta oloni oli niin sekava etten oikein tiennyt mitä tunsin ja mitä en, tiesin vain että tunsin pettymästä, sekä vihaa äitiäni kohtaan. Olin todella ärsyyntynyt ja suorastaan vittuuntunut moiseen käytökseen. En pystynyt ymmärtämään miten ihminen voi olla niin itsekäs ja ajattelematon.

The only truth I see
burns inside me like fire.
'Cause the only truth that matters
on the way of life
is what I feel in my heart.