En pysty enkä halua.

Miksi minusta tuntuu näin pahalta kokoajan?
Miten tuhoan sisälläni asuvan paholaisen joka raapii rintaani? Mistä tämä kaikki johtuu? Tiedän itsekin vastauksen siihen: IKÄVÄ.

Ikävä on tunne joka vainoaa minua maailmanloppuun saakka, siitä tunteesta en pääse koskaan, eikä se laske minusta irti. Se ei edes suostu hellittämään otettaan, vaikka kuinka sitä rukoilisin. Se vain puristaa lujempaa ja hymyilee ovelasti, paiskaten kylmillä käsillään kasvojani,
tunnen kivun jonka se aiheuttaa. Joka kerta, kun olen sinusta erossa. Jokaikinen hetki, minkä vietän ilman sinua.. tämä tunne vainoaa minua.

Vaikka oletkin käsi kädessäni, silti, ikävöin sinua. Ihmeellistä, eikö vain? Haluan sinut aina vain lähemmäksi, haluan olla sinussa. Haluan tuntea lämpimän hengityksesi kaulassani, kun nojaat minua vasten.. haluan kuulla ne ihanat sanat korvassani kuiskiessasi minulle. Haluan sinua niin palavasti.

En silti kutsuisi tätä rakkauden pimeäksi puoleksi, sillä se tunne jonka minulle lahjoitit, se valaisee pimeimmänkin polun. Se on kuin sammumaton kynttilä pimeydessä. Jopa ikävä jää tämän tunteen taakse.

Siltikin, en voi olla kanssasi kokoajan, se on mahdotonta ja se sattuu. Mutten myöskään voi olla sinusta erossa. Ei, en voi.

Miksi?

En pysty, enkä halua.