Opettelen huutamaan ääneti
mykälle peilikuvalleni
tyhjiä sanoja
menepoismenepoismenepois
Opettelen olemaan kuulematta
kovinta kuiskausta
ja hiljaisinta huutoa
siltikuulenjokaisenrisauksen
Opettelen sulkemaan silmäni
ja olemaan näkemättä
suljettujen silmäluomien takaista maailmaa
senäkyyliiankauniinaja houkuttelevana
Opettelen makaamaan hiljaa
aivan liikkumatta
pimeässä huoneessa
mielessäniliikkuusiltiliikaaasioita
Kunopinkaikenkukaaneivoiminuanähdä eipäästälähellenieisatuttaa
mutta silloin olisin niin armottoman yksin
Selite:
En ymmärrä miten ja miksi tämä syntyi, sanat vain tulvivat mieleeni.
Olen kuitenki itse kohtuullisen tyytyväinen tulokseen.
Kritisoikaa, pyydän.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tässä onkin juuri sellaisen vaivattomasti syntyneen runon tuntua. Ehkäpä alitajunnassa työstetään ne parhaimmat teokset.
Mielenkiintoiset ja mietityttävät lausahdukset runossasi on punottu hienosti yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Ne tavallaan työstävät runoa eteenpäin, toimivat toisilleen oivallisina aasinsiltoina, joita ainakin minä janosin lisää ja lisää.
Nuo kursivoidut kohdat toivat runoon hieman lisäpotkua. Ilman niitä runo ei ehkä olisi ollut näin sujuva, ja otsikon mukaista yrityksen sanomaa.
Loppu kruunaa komeasti koko runon. Minuun ainakin upposi hyvinkin syvälle tuo viimeisin sana, toi omat tunteet mukaan tähän runoon, ja teki kipeää. Se kipu ei kuitenkaan runon kannalta ollut paha asia, sillä runojenhan on tarkoituskin herättää tunteita, ja tämä kyllä tosiaan siinä onnistui.
Minä pidin.
(Olen muuten nn:ssä kirahvi.)
oi, tämä hieno <3
Niin totta. Miks pitäis päästää ihmisiä lähelle, koska kuitenkin sattuu. Mutta miksi taas olla yksin, koska se sattuu ehkä vielä enemmän.
tykkään <3
Idealtaan tää on aika erikoinen teos, koko ajatushan perustuu vastakkainasetteluun, joka sinällään toimii ihan hyvin.
Kuitenkin ainakin omaan korvaani "kovimmat kuiskaukset ja hiljaiset huudot" kuulostavat melkoisen kuluneilta ilmaisuilta, mutta joku toinen vois ehkä olla eri mieltäkin..
Nuo yhteenkirjotetut sanat on toinen aika omalaatuinen piirre. Silmäparkani menevät aivat sekaisin noissa hirmuisissa kirjainriveissäsi, mutta niissä on silti jotain mystisen vetoavaa.. Voisin vain jäädä tuijottamaan niitä pitkäksi aikaa
kuin hypnoosissa.
Tämän runon paras osa on ehdottomasti tuo viimeinen rivi, ajatus joka kokoaa koko teoksen
yhdeksi eheäksi, ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.
Ilman sitä tuskin voisin sanoa pitäväni tästä.
Mutta tällaisenaan en voi muuta kuin nostaa hattua sille, että joku jaksaa vielä etsiä omaperäisiä ratkaisuja:) Hianoahianoa.
(tosin en tiedä onko tämä kovinkin yleistä täällä, kun en ole ihan hetkeen käynyt..)
Ja ainiin, kovasti kiitoksia arvostelustasi, lämmitti mieltäni<3