Yksinäinen vaan yksin et.

Yhä useammin raskaan ja masentavan turtumuksen lävitse iski rintaani kaipuun palava nuoli.
Noina hetkinä sydän jyskytti pakahtumaisillaan, vatsanpohjassa velloi outo tunne,
hikoilin ja hengitin katkonaisesti. Kaipasin, kaipuuni kasvoi. En ollut uskonnollinen mutta kaipasin puhtautta.
Tahdoin kokea pyhää, koskettaa tulta josta ei noussut savua. Tahdoin nähdä valoa, joka tunkeutuu syvemmälle kuin röntgen säteet ikinä, sieluuni asti.
Koko elämäni olin odottanut maailman tulevan luokseni tuoden mukanaan jotakin joka täyttäisi minut pienintä sopukkaani myöten. Toivoin voivani nukahtaa tuhanneksi vuodeksi, jonka jälkeen voisin aloittaa elämäni alusta. Tiesin leikkiväni liian järeillä aseilla, räjäytin sieluni taaimmaisia lukkoja.
Mielen rajat rikkoutuivat, niiden takana oli suuri pimeys jonne tunkeuduin. Sieltä ei ollut enää helppoa nousta takaisin valoon.
Tuo päivä oli minulle muistojen sumussa leijuva hetki surulliseksi muuttunutta elämää, irti menneisyydestä ja vailla selkeää tulevaisuutta. Koetin hymyillä mutta suru leijui usvana ruskeissa silmissäni, eikä pientäkään katkeraa uurretta sulanut suupielistäni. Koetin nähdä auringon piirtämän varjoni, mutta näin vain palasia, tiesin sieluni olevan riekaleina, niitä palasia ei korjaisi edes aika.
Sen silmän räpäyksen ajan elämä kosketti minua valkoisella silkkiliinalla, joka oli niin ohut että saatoin nähdä sen lävitse salattuun ulottuvuuteen .. Odotin ja odotin, pelkäsin ja pelkäsin, toivoin että tuska haihtuisi joskus.
Kaikki tiesivät että rikkoisin mieluummin itseni kuin sinut, ottaisin niskoilleni kaikki syytöksetkin. Kukaan ei ymmärtänyt - kaikki tiesivät, puuttumatta. Elämämme oli kertomus jonka sanat järjestettiin joka päivä uudelleen. Uskoin että jossakin tulevaisuudessa meitäkin odottaisi parempi maailma. Ilman toistemme rakkautta olisimme köyhempiä kuin kerjäävä rampa. Joka aamu pelkäsin enemmän elämää kuin illalla kuolemaa, kun mikään ei ole kohdallaan niin pienikin isku tuntuu suurelta.
Hymyni ei ollut todellista ja kirkkaat silmäni valehtelivat. Itkin mutta sekään ei auttanut, hukuin omiin kyyneleihini ja kun huusin apua, kukaan ei kuullut eikä nähnyt, minut unohdettiin. Mutta maailmaan minusta jää tahra kuten sinustakin jäi, tahra jota ei voi pestä pois. Niin käy kun sydän murenee, kun kukaan ei halua kuulla toisen surullista tarinaa. Mutta yksi asia on varma, kaikista sydämmistä särkyneintä kantaa jokainen omassa rinnassaan. Kerran sinunkin sydämesi ymmärsi omaani ja kasvosi kuvastuivat sydämestäni, tulen tuntemaan sinut rinnallani ikuisesti, niin sanat kuolivat huulilleni ja sinä nousit sinne mistä ainoastaan katsellaan.