Nimetön

Kesällä kerran, niin kuin laulussa sanotaan, minä rikoin simpukoita. Tajuamatta lainkaan, kuinka ne särkyivät käsiini, kuolivat. Eivätkä vain hiipuneet hiljaa, vaan paloivat. Tuskaisella tavalla pakotin niiden kuoren puolikkaat auki ja tökin paljastunutta elämää heinänkorrella. Sulkeudu, jotta voin avata sinut taas! Ja simpukka sulkeutui, ja avautui, sulkeutui ja avautui. Ja joka kerta minä murhasin sitä yhä enemmän, upotin piikkini syvemmälle sen lihaan.

Mutta ne olivat kuitenkin vain simpukoita.

Minä olen ihminen. Astetta merkittävämpi, niin kuin joku sanoisi. Vaikka oikeasti en ole, en ainakaan sinulle. Sinulle minä olen juuri sellainen simpukka kuin minun simpukkani olivat. Pieni elämä, jonka päättämistä voi kohtuullisella kidutuksella suloisesti viivyttää. Antaa ymmärtää, ettei kukaan satuta, että kuoren voi jo avata. Maltillisesti odottaa, kunnes iskeä. Niin että kuori sulkeutuu heti, tai mieluummin hiljakseen tökkiä, upottaa useita piikkejä, pikkuhiljaa pakottaa sulkeutumaan.

Ero vain on se, että lapsena pahatkin teot ovat usein tarkoittamattomia, kuten oli minunkin. En minä simpukoitani tarkoittanut satuttaa, en vain ymmärtänyt. Toisin kuin sinä, jolla on päämäärä, tarkoitus.

Kokeilla, kuinka monesti jaksan kurkistaa.