Kuvittelen meidät kymmenen vuoden päähän

Tokko sinä enää kuulet minua
korvasi ovat kai väsyneet.
Eikä minun suustani edes lähtisi ääntä
- ei sen puoleen.

Käännät kylkeäsi tajutessasi
minun kääntyneen sinua kohti.

Olet jo tajunnut
inhoavasi minua
kuitenkin liian myöhään.

Sinä katsot ikkunasta ulos
tutkit ohimenevien ihmisten muotoa
käännät katseesi minuun ja mietit
miksi ihmeessä et aikanaan
tavoitellut parempaa?

Luulet minun jo nukkuvan,
kuulen kuitenkin
syvän huokauksesi
Nukahdan kyyneltulvaan
sinulta salaa
Aivan kuten jo nyt,
vain hieman eri syystä:
nyt pelosta,
silloin todesta

Eikä meistä kumpikaan
ainakaan sinä
enää edes muista
saati sitten että tahtoisi
janota sitä kosketusta
lämmintä sanaa
pientä hymyä
kun päivästä toiseen
me vain yritämme kestää
kunnes kuolema meidät erottaa.