Vodkahuuruisen yön jälkeen pysähtynyt päivä,
liikkumaton ilta. Kuuntelen merta ja lokkeja.
Onko mitään sen kliseisempää tai kauniimpaa?
Merellä on vihreänsä, vaahtopäänsä; mikä minussa
on niin syvää, että siinä voi levätä?
Millaisena minä avaudun pohjaan saakka,
mikä minun pintani saa väreilemään levottomasti?
Lokkien valkoiset sekoittumassa aallonharjoihin,
niiden levotonta lentoa aina edes tunnista,
tunnistaako tunteitakaan, varsinkaan omiaan?
Saako kliseitä toistamalla itsensä ansaan, mielensä
riisuutumaan?
Selite:
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
