Syntinen

Tuuli pyyhkäisee jalkakäytävän yli.
Se kuljettaa mukanaan ruskan värjäämiä lehtiä.
On niin hiljaista.
Kuulen siipien havinaa.
Näen kyyhkysen laskeutuvan hieman etäämmääs itsestäni.
Sen höyhenet, niin harmaat, niin likaiset.
Miksei se ole valkoinen?
Eihän ihminenkään ole.
Tuo kyyhky on kuin lankeemuksen perikuva.
Ansaitseeko se kantaa valkeaa höyhenpukua?
Ihminen ei ainakaan ansaitse.
Silti anon mielessäni anteeksiantoa.
Toivoisin olevani kuin villikyyhky.
Niin puhtaan valkea, niin viaton.
Se on mahdoton toive.
Pystyisitkö sinä nimeämään ketään synnitöntä?
Minä en ainakaan.
Ihminen on luonnostaan syntinen.
Kyyhkyn näkeminen, se pakottaa aina ajattelemaan.
Onhan olemassa myös yksi lohduttava tieto.
Aina on Joku, joka antaa anteeksi.
Se koituu pelastukseksemme.
Ilman tuota armoa ei olisi syytä elää.
Kyyhky ei kuitenkaan itse ole valinnut sulkiensa väriä.
Onko sitten ihminen?
Ainakin hänellä on ollut valinnan varaa.
En syyllistä ketään. Olenhan itse tehnyt saman synnin.
Minä kuitenkin haluan palata Hänen luokseen, joka antaa kaiken anteeksi.
Tahdon palata koko mielestäni, koko sielustani ja
koko sydämmestäni.
Voin vain toivoa, että se riittää..