Nimetön

Kun en taas yöllä nukkunut silmällistäkään,
oli liikaa aikaa miettiä elämää.
Omat ajatukset ahdistaa,
kun kaikki on niin mustaa.
Miks sen pitää olla niin?
Miks ei mikään pääty onnenkyyneliin?
Tää paikka on täynnä pahaa,
kaikki unelmatkin turhaa.

Sydämen särkymiseen menee vaan hetki,
mut sen korjaaminen onkin sitten ikuisuusprojekti.
Menneisyyttäkään ei pääse pakoon,
vaikka sitä piiloutuis maanrakoon.
Täällä siis ei selviä helpolla,
tuntuu et kuolema voittaa elämän sata-nolla.
Oon jo kyllästynyt itkemään,
onko se muka elämää.

Mä haluisin vaan nukkua,
ettei tarviis omiin ajatuksiin hukkua.
Oon niin väsynyt tähän kaikkeen,
etten tiedä mitä oikein teen.
Okei, voin tän jauhamisen ainakin lopettaa,
selväähän se on et mua masentaa!