Kuunsirpin katkoessa yön tummaa kangasta
ja tähtien polttaessa reikiä,
huomaan laulavani korvaan huutavan ihmisenilmentymän tahtiin
hymyillen samalla.
Vilkuilen taakse, eteen, sivulle, ylös
ei ketään
vain lumihanget viestivät minulle katulampun sädetahroilla,
rakastan sitä.
Tumman hahmon kaivertuessa hitaasti näkökentälleni,
saatan tuntea pientä kiusausta
ehkä se on hän.
Askel askeleesta tasatahtiin.
Kävelet kuin hän.
Lauluni hiljenee ja maisema syö ääneni.
Sinä olet Hän.
Katse katseesta,
velvollisuudentunnosta kenties?
Käännös oikeaan ja huokaisu ilmaan.
Kuvittele se vapaus, kun huomaat tunteidesi kuolleen.
Selite:
Kuvittele.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Joskus sitä toivoisi että tunteet olisivat tosiaan kuolleet,se olisi aika vapauttavaa.Mutta ei, tällaiseksi meidät on luotu, tunteviksi olioiksi...kaunis on runosi...=)
hieno runo :)
joskus tuntuu ettei tunteita oo kokonaa haudattu elävältä, vaan syväjäädytetty vain ..........
Hienosti olet koskettavassa runossasi kuvannut toisen kohtaamisen odotusta ja tunteita jota se synnyttää!