Koti

Ehkä vuosikymmen sitten lomailin
Kreikassa kevyin sydämin vielä.
Tai voiko sitä lomaksi edes kutsua
jos sydän on jo valmiiksi siellä.

Silloin nuorin serkku oli pieni,
ei se oikein millään kasvanut,
ja se tahtoi jatkuvasti leikkiä,
silloinkin kun en itse jaksanut.

Aurinko oli silloin yhtä läsnä
kuin koko perhe, kaikinpuolin,
ja yksi kulkukissanpentu,
se olikin meistä kaikista nuorin.

Siellä parvekkeelta kurotin poimimaan
viinirypäleitä suoraan puusta,
eikä illan saapumista koskaan huomannut
kuin vasta taivaalta loistavasta kuusta.

En silloin olisi koskaan arvannut,
että joidenkin vuosien päästä
auto luisuisi toiselle kaistalle
pääosin johtuen vain säästä.

Ei sillä autolla niin väliä,
mutta mies siinä autossa kuoli
ja sen miehen tyttären elämästä
paljastui silloin uusi puoli.

En koskaan tiennyt voivani pelätä
autossa niin paljon sateella
kun ennen rakastin istua autossa
ja vedenpisaroita ikkunassa katsella.

En koskaan tiennyt, että kun
isä kuolee toisessa maassa,
voisin ikävöidä sinne enemmän
siksi, että itsekkin olen maassa.

En koskaan tiennyt pienen ikävän,
joka alkoi kun lähdin viimeksi
muuttuvan taakaksi, sellaiseksi
raskaaksi joka lopulta kasvaa suureksi.

En koskaan tiennyt niin pienen
muuttavan jotain niin suurta
ja niin äkkiä, kai pienikin
särö rikkoo isoa muurta.

Nyt monta vuotta myöhemmin
edelleen ikävöin sinne vielä,
olisimpa jaksanut jatkuvasti leikkiä
kun viimeksi olin siellä.

Kun koti on jossain, voi sinne
kuvitella vain menevänsä.
Ei silloin ajattele rahaa,
kuvittelee vain kykenevänsä.

Nyt kun muut ajattelevat lomaa,
ja toivovat unelmiansa,
onko niin omituista, että yksi
unelmoi palaavansa kotiinsa?