Hän ei voinut ajatella muuta kuin sitä, kuinka paljon se sattuu. Koskee. Kyllähän hän sen tiesi, oli kokenut ennenkin. Ihan sama vaikka muut sanoivat että kyllä siitä muutkin ovat häntä ennen selvinneet, hän ei halunnut enää itkeä.
Niin monen ihmisen takia hän oli surrut, ja jokainen heistä oli väittänyt välittävänsä. Tällä hetkellä hän saattoi enää pyytää: "Älkää välittäkö. Se sattuu liikaa." Hän toivoi että kukaan ei olisi enää hänen kiintymyksensä arvoinen, oli jo tottunut elämään suljettuna.Hän tiesi kuitenkin olevansa väärässä. Valehtelevansa itselleen. Oli olemassa jo yksi.
Hän oli jo tottunut elämään suljettuna. Eikä hän ollut yksin, olihan hän kokonainen, löytänyt puoliskonsa. Niin oli hyvä, vaikka ei puoliskonsa aina häntä ymmärtänyt. Hän ei kuitenkaan tunnustanut kaipaavansa Sitä Yhtä Joka Ymmärtäisi. Ymmärtäisi häntä ja tietäisi vaikka hän ei kertoisi. Ei hän enää halunnut Sitä etsiä, löytää, menettää ja pettyä jälleen. Taas pieni ääni sisällään muistutti että oli jo löytänyt, ei enää vaadittaisi kuin aikaa. "Ei enää", hän kuitenki päätti, pyyhki kyyneleen poskeltaan ja unohti.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
