Olen kulkenut
päivät pääkseen,
halki koko elämäni
läikästä lätäkköön
olen jättänyt
tuoksuni
nuuhkinut ja
etsinyt,
löytänyt ja kadottanut
myöntynyt ja
työntynyt jokaiseen
mahdottomaan
ja mahdolliseen
jotta ilta päättyisi
taas siihen
levolliseen hämärään
jossa voisi laskea
merkityksellisyyden
tapaa
huutaa elämää
hyväilemään
ja asumaan silmissään
ennen nukahtamista
helpompi katsoa ajatuksia
kuin niitä merkityksettömiä
sisällöltään lahonneitta
lauseiden virtoja,
joissa tekosyyt
nostaisivat laineita
pettymyksien huokoisille pinnoille
(mitä olisi voinut…)
-
jokainen pieni tarve eriytyy,
tuoksut laimenevat
nautinnollisuuden kadotessa
horisonttiin,
kaunis kaipaus aina jää
pitäisikö kaikki
aina tunnustaa ääneen,
miettiä olemassaoloa
tai kaiken järjellisyyttä
ihan vaan hipaista
pintaa,
jakamattomuuden kykyä
tuntea mahdollisuus
tai miten ne tunteet
valuvat helposti sisään
vain yhdestä
pienestä huomionosoituksesta
tai miten maukas
persoonallisuus
täyttäisi
ratsastamalla yksinäisyytensä
kiihdyksiin
antaen sokeutensa
avata silmänsä
sen hukatun ajan löytämiseen
tunnen miten
se halaa lempeytensä
miten jokainen kaunis
hetki tipahtaa tyhjyydestä
luodakseen mahdollisuutensa
-
ihmiseen syntyy
helposti
vihan tunteita
jokaisen hyvän
hetken
väliin
katoavaisuus ja
tarttumattomuus hetkeen
tekee ihmisestä
sekopäisen
siinä toisessa
päässä kimaltelee
uskaliaisuuden
anteeksiantamattomuus ja
toisessa
pelastautumisen
lohduttomuus
niin kuin valo
tekee näkyväksi sen,
joka osaa katsoa
paennutta varjoaan
tarttuako
niihin
ahnaimpiin aaltoihin
vai pitäisikö
odottaa
odottaa että
siinä mukana tulee
merkki,
joka veisi
samalla mennessään
hauraan tyhjyyden
miten houkuttavaa,
kun jokin
tuntuu vaanivan
sellaisessa positiivisessa
mielessä
sellainen valtava aalto,
josta heti
näkee, että
se tuo tullessaan
kaipauksen
johon jokainen
onnellinen hetki aina loppuu
-
suljin silmäni
oliko ilta,
olinko haluton
vai mitä pelkäisin
sitäkö eroottista
hyökyaaltoa, joka
veisi tahtoni
siihen rajalinjaan
siihen, josta ei
kiihtyvän liikkeen
tahdosta olisi enää
paluuta
teeskentelisinkö kuollutta
vai
maailman arjessa
työstettyä uupumusta
valoa, joka
on täyttänyt
jokaisen huokoseni
aikaa, joka
ei antanut anteeksi
silmien suljentaa
elotonta tapaa
tuntea pimeän
kyvyttömyyttä katsoa
syvemmälle
pääni päämäärättömyys
oli sokeutta,
avaruuteni ei mahtunut
yhtään osaa
kappaletta
pohjattomuuteni
tunsi tuulen vireen
ja silti en
tarttunut
en antanut
syyllisyydentuntoni
nousta siipien sekaan
miksei se vapaus
tarttunut ihooni
miksei se tekemätön
teko puhunut ääneen,
että olisin voinut
tahtoa
rakentaa turvallisen
kotini
sen ympärille
-
tämä hetki
on murrettava,
hajotettava
jokainen kiintopiste
kaikki
on yhtä näkyvää
mielessä,
unessa,
tekoina
kaikissa avatuissa
lauseissa,
jotka soljuvat
suun sopukoista
kuuleviin korvien kansiin
ja vaikka kieltäisin
tai myöntyisin
voisiko haluni
kuolla tai elää kanssani
hento tai
vahva tuoksu,
sen tuntee aina
nenässään
onko se rikos,
tuleva onnellisuus vai
kuihtunut menneisyys,
joka siinä
työntää sieraimiin
nyt on tiedettävä
kurkistanko vai
käynkö siitä
ovesta
olemattomaan,
unohduksiin vai
osana kantavaa elämää
odotusta
jonka kieltäytymistä
en tällä kertaa kuuntelisi
vaan kulkisin
unieni halki,
kuvitetun osan polkua
kohti elämää
-
hivelen makuaistiani
sillä tunnen
itseni onnelliseksi juuri nyt
olenhan jo toteuttanut
unelmani ja
rakastan nyt enemmän
kuin koskaan
ja se rakkaus on vapauteni,
se sama tyhjyyden äärettömyys
joka koskettaa
tikittävää aikaani
aivan kuin en
olisi koskaan ollutkaan
pois raiteiltani,
palavana haluissani
menettäessäni sen
kaipauksen tunteen
ja nyt olen
pelkäämässäni todellisuudessa
osa sitä rakkautta
jota en halua enää paeta
vaan kohdata
kuten olen kohdannut itseni
tarkoitukseni
ja silti tuntuu, etten koskaan voisi päästä perille
tuntea, mitä sen luoma rauhallisuus kasvaa elämää
päivät pääkseen,
halki koko elämäni
läikästä lätäkköön
olen jättänyt
tuoksuni
nuuhkinut ja
etsinyt,
löytänyt ja kadottanut
myöntynyt ja
työntynyt jokaiseen
mahdottomaan
ja mahdolliseen
jotta ilta päättyisi
taas siihen
levolliseen hämärään
jossa voisi laskea
merkityksellisyyden
tapaa
huutaa elämää
hyväilemään
ja asumaan silmissään
ennen nukahtamista
helpompi katsoa ajatuksia
kuin niitä merkityksettömiä
sisällöltään lahonneitta
lauseiden virtoja,
joissa tekosyyt
nostaisivat laineita
pettymyksien huokoisille pinnoille
(mitä olisi voinut…)
-
jokainen pieni tarve eriytyy,
tuoksut laimenevat
nautinnollisuuden kadotessa
horisonttiin,
kaunis kaipaus aina jää
pitäisikö kaikki
aina tunnustaa ääneen,
miettiä olemassaoloa
tai kaiken järjellisyyttä
ihan vaan hipaista
pintaa,
jakamattomuuden kykyä
tuntea mahdollisuus
tai miten ne tunteet
valuvat helposti sisään
vain yhdestä
pienestä huomionosoituksesta
tai miten maukas
persoonallisuus
täyttäisi
ratsastamalla yksinäisyytensä
kiihdyksiin
antaen sokeutensa
avata silmänsä
sen hukatun ajan löytämiseen
tunnen miten
se halaa lempeytensä
miten jokainen kaunis
hetki tipahtaa tyhjyydestä
luodakseen mahdollisuutensa
-
ihmiseen syntyy
helposti
vihan tunteita
jokaisen hyvän
hetken
väliin
katoavaisuus ja
tarttumattomuus hetkeen
tekee ihmisestä
sekopäisen
siinä toisessa
päässä kimaltelee
uskaliaisuuden
anteeksiantamattomuus ja
toisessa
pelastautumisen
lohduttomuus
niin kuin valo
tekee näkyväksi sen,
joka osaa katsoa
paennutta varjoaan
tarttuako
niihin
ahnaimpiin aaltoihin
vai pitäisikö
odottaa
odottaa että
siinä mukana tulee
merkki,
joka veisi
samalla mennessään
hauraan tyhjyyden
miten houkuttavaa,
kun jokin
tuntuu vaanivan
sellaisessa positiivisessa
mielessä
sellainen valtava aalto,
josta heti
näkee, että
se tuo tullessaan
kaipauksen
johon jokainen
onnellinen hetki aina loppuu
-
suljin silmäni
oliko ilta,
olinko haluton
vai mitä pelkäisin
sitäkö eroottista
hyökyaaltoa, joka
veisi tahtoni
siihen rajalinjaan
siihen, josta ei
kiihtyvän liikkeen
tahdosta olisi enää
paluuta
teeskentelisinkö kuollutta
vai
maailman arjessa
työstettyä uupumusta
valoa, joka
on täyttänyt
jokaisen huokoseni
aikaa, joka
ei antanut anteeksi
silmien suljentaa
elotonta tapaa
tuntea pimeän
kyvyttömyyttä katsoa
syvemmälle
pääni päämäärättömyys
oli sokeutta,
avaruuteni ei mahtunut
yhtään osaa
kappaletta
pohjattomuuteni
tunsi tuulen vireen
ja silti en
tarttunut
en antanut
syyllisyydentuntoni
nousta siipien sekaan
miksei se vapaus
tarttunut ihooni
miksei se tekemätön
teko puhunut ääneen,
että olisin voinut
tahtoa
rakentaa turvallisen
kotini
sen ympärille
-
tämä hetki
on murrettava,
hajotettava
jokainen kiintopiste
kaikki
on yhtä näkyvää
mielessä,
unessa,
tekoina
kaikissa avatuissa
lauseissa,
jotka soljuvat
suun sopukoista
kuuleviin korvien kansiin
ja vaikka kieltäisin
tai myöntyisin
voisiko haluni
kuolla tai elää kanssani
hento tai
vahva tuoksu,
sen tuntee aina
nenässään
onko se rikos,
tuleva onnellisuus vai
kuihtunut menneisyys,
joka siinä
työntää sieraimiin
nyt on tiedettävä
kurkistanko vai
käynkö siitä
ovesta
olemattomaan,
unohduksiin vai
osana kantavaa elämää
odotusta
jonka kieltäytymistä
en tällä kertaa kuuntelisi
vaan kulkisin
unieni halki,
kuvitetun osan polkua
kohti elämää
-
hivelen makuaistiani
sillä tunnen
itseni onnelliseksi juuri nyt
olenhan jo toteuttanut
unelmani ja
rakastan nyt enemmän
kuin koskaan
ja se rakkaus on vapauteni,
se sama tyhjyyden äärettömyys
joka koskettaa
tikittävää aikaani
aivan kuin en
olisi koskaan ollutkaan
pois raiteiltani,
palavana haluissani
menettäessäni sen
kaipauksen tunteen
ja nyt olen
pelkäämässäni todellisuudessa
osa sitä rakkautta
jota en halua enää paeta
vaan kohdata
kuten olen kohdannut itseni
tarkoitukseni
ja silti tuntuu, etten koskaan voisi päästä perille
tuntea, mitä sen luoma rauhallisuus kasvaa elämää
Selite:
https://youtu.be/_y33hfB-Ing
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut