Juhlinta
ei ole ollut
koskaan
luontaista
se on kuin
illuusio,
joka kavahtaa
omaa inhoaan
vaikka tiedän,
että alun jälkeen
se on kuitenkin
enemmän kuin
loimuava tuli
ystävtyys,
joka valaisee ja
lämmittää
läsnäolollaan
-
jotenkin vaan
tuntuu,
että elämä
on ottanut
minut erilailla
ja muovannut
ihmiset yhteyteeni
aivan kuin
tuuli kulkisi
oksistossa
tuskin koskettaen,
pysyen enemmänkin
koskemattomana
piiloutuen varjoihin
joihin toivoisi
kuitenkin paistavan
toivosi jonkun
tarvitsevan muutakin
kuin hyvän päivän huomenen
-
sieluni on erakko,
se haluaa nukkua
tähtien alla
meren pauhu ympärillään
koko ajan lähdössä
valmiina ajelehtimaan
tutkimaan maailmaansa
silti yksi sana
voisi muutta kaiken
yksi sydän ja
sen oikea
aikainen lyönti
muutaen sisältönsä
kuten se heiluttaa
heinää tuulessa
arpia sielun syövereissä
-
tänäänkin olen
kovin hiljainen,
elämä tuntuu
unohtaneen läsnäoloni
kavahtaen ystävällisyyttä
suhtautuen
epäluuloisesti sydämellisyyteen
miten
tiukka varautuneisuus
osaakin
vain nauraa itselleen
mihin ovat hävinneet
kunnianhimo ja
unelmat
tapa jolla
sydän annetaan jonkun
hauraiisiin käsiin
miksi vakuuttelen itselleni,
että
niin on parempi
onko se menettämisen pelkoa ja itsekyyttä
tuntea tyynen veden kalvo,
pelottava ja paljas hermo
ennemmin kuin läikyttää
ja herättää se peto
joka häätää hiljaisuuteni
-
sitten hetkeen
tuuli aina yltyy
ja ojentaa liikkeensä
jotakin vapautuu
ja ikkuna ei ole
enää maisema
sen yli on
käveltävä,
pyhän paikan vartijan
on jätettävä tehtävänsä
voisiko elämässä
mikään olla
minun salaisuuteni,
kiintymykseni
avata oikea portti
rakastamaan
paljastamaan
vaienneen vereni
kyvyn olla se
laulu, joka olisi
samalla
haavoittuneen rohkeuteni
tyysija
-
ihmiset ottavat kaiken
liian kirjaimellisesti
maailman kaikkeuden
ovi pyörii
päähänpinttyminä
kaikki on velkaa
huomionsa verran
tai
uhtaukseen ja rukoukseen
olisi vastattava
kuka kantaa
ristimme,
määrää kärsimyksen
määrän, joka
riittää autuuttamaan
ulkoinen ja sanojen
jonot merkitsevät
valtaa
ja minähän vain halusin löytää,
kohdata itseni,
tuntea miten se nimi
työntää itsensä yhteyteen
silmien yhteyteen,
ikkunan avautua
fantasioiden
liidellellä eetteriin,
jotta tuntisin
vaillinaisuuden avata
ja ryömiä puolikkaaseen,
jotta tuntisin ratsastavani
yli kieltojen aitauksen
oikeassa asennossa
oikeaan paikkaan
jotta siitä jäisi maku,
joka
ei kaipaa enää yhtään
uutta lukittua ovea
-
miten ihmistä
liikuttava
hupsuus ja hyväntuulisuus
houkutellaan ulos
varjoistaan
viehätysvoiman
huokumaan
paljastamaan
kartoittamattomat puolensa
miten se ihmisen
käsikirjoitus on
kirjoitettu
olemukseemme,
mutta persoonallisuus
on aina enemmän
sitä ei voi
vaan tatuoida nahkaan,
sielu on palasteltava
hienolastuisempiin osiin
maailmassahan on herkkä tasapaino
en haluaisi
antaa sille
enempäää kuin
olen itse saanut
tuntenut
enempää kuin
valhe on osatotuus
ja pimeys
osa minua
-
äänen saa
helposti kuulumaan
ehkä se soittaa
ensiviulunsa niin
kauan,
että
tietää murtavansa
tartunnan
vaarallisen lumouksen,
jonka voi tuntea
jokaisen hermosäikeen
solussa
mustempana kuin
mustelma ihoni alla
mutta muistan
äitini rukouksen
vanhemman aidon rakkauden lapseensa
jumalan suuren tahdon
tahdon rakastaa
joka
erottaa teeskentelyn myötätunnosta
oikeamielisyyden olla yllämme
-
vihasin vääryyttä
niin paljon
etten
erottanut oikeaa väärästä
silti pystyn edelleen
lukemaan
kuolleen äitini
ajatukset
epätodellisuuden
äänen säie
kuolleen linnun
siiven palassa
siinä kohtaa sitä
persoonallisuutta
veren perintöä,
joka itsessään on
jo tarina
ja en tarvitse siihen
kirjaa tai opastinta
se hetki
pala pitää minua
elossa
avaa ikkunan maailmaan,
josta silmäni tavoittavat
totuutta
vaikka tuoksuisinkin tänään yksinäisyydeltä
-
minä tunnun todelliselta
jumalani epätodellisuudessa
tiesin ettei pimeä ole värini
tuntemaan tekojen määräävyyttä
ja siinä
tuulessa ratsastava
haituva
osaa aina laskeutua
pehmeyteensä
olen päässyt lauseeseen
rakkaus on
-
ei ole mitään
lakia,
oikeaa määrää
vapautta tai rajaa
jokaisella on vain
oma pelkistetty itsensä
miten anteeksiantavaa olla
samaa lasia
kuin seinä tai
muuri,
joka antaa varjonsa
elämään kuin kuolemaan
sitä on
kenekään
turha pelätä
matkaa toiseen ihmiseen
-
minun henkeni on sielussani
en tule muuttumaan
en osaa muuttua
kulkiessani omaa tietäni
tuntiessani olevani onnellinen
minun sieluni halajaa rakkautta
pitämäänsä ulottuvuuteen
osana yötä ja päivää
olen huojentunut
miten
kauniisti se puhuttelee
ja puhuu
näyttää äänettömyyden sävyin
mitä elämä on
miten maailma kääntyy akselillaan
ja sen tärkeimmän
rakkauden asettua taas uuteen asentoon
-
jotenkin sen
tuntee sydämessään
totuudeksi ja
kaikki ne eletyn elämän
merkistöt seuraavat
ihanaa
tuntea armollisuus,
miten se armahtaa ja
antaa kulkea kanssaan
kohti sitä mitä sieltä
tuntuu puuttuvan
se vaan maistuu erilaiselta
eikä siihen ole toiselle antaa ohjetta
miten lopettaa taistelu itseään vastaan
olla liikaa huolehtimatta menneestä tulevaan
ettei se kieltäisi vapaasti virtaamasta
ottamasta elämää totuutena
ei ole ollut
koskaan
luontaista
se on kuin
illuusio,
joka kavahtaa
omaa inhoaan
vaikka tiedän,
että alun jälkeen
se on kuitenkin
enemmän kuin
loimuava tuli
ystävtyys,
joka valaisee ja
lämmittää
läsnäolollaan
-
jotenkin vaan
tuntuu,
että elämä
on ottanut
minut erilailla
ja muovannut
ihmiset yhteyteeni
aivan kuin
tuuli kulkisi
oksistossa
tuskin koskettaen,
pysyen enemmänkin
koskemattomana
piiloutuen varjoihin
joihin toivoisi
kuitenkin paistavan
toivosi jonkun
tarvitsevan muutakin
kuin hyvän päivän huomenen
-
sieluni on erakko,
se haluaa nukkua
tähtien alla
meren pauhu ympärillään
koko ajan lähdössä
valmiina ajelehtimaan
tutkimaan maailmaansa
silti yksi sana
voisi muutta kaiken
yksi sydän ja
sen oikea
aikainen lyönti
muutaen sisältönsä
kuten se heiluttaa
heinää tuulessa
arpia sielun syövereissä
-
tänäänkin olen
kovin hiljainen,
elämä tuntuu
unohtaneen läsnäoloni
kavahtaen ystävällisyyttä
suhtautuen
epäluuloisesti sydämellisyyteen
miten
tiukka varautuneisuus
osaakin
vain nauraa itselleen
mihin ovat hävinneet
kunnianhimo ja
unelmat
tapa jolla
sydän annetaan jonkun
hauraiisiin käsiin
miksi vakuuttelen itselleni,
että
niin on parempi
onko se menettämisen pelkoa ja itsekyyttä
tuntea tyynen veden kalvo,
pelottava ja paljas hermo
ennemmin kuin läikyttää
ja herättää se peto
joka häätää hiljaisuuteni
-
sitten hetkeen
tuuli aina yltyy
ja ojentaa liikkeensä
jotakin vapautuu
ja ikkuna ei ole
enää maisema
sen yli on
käveltävä,
pyhän paikan vartijan
on jätettävä tehtävänsä
voisiko elämässä
mikään olla
minun salaisuuteni,
kiintymykseni
avata oikea portti
rakastamaan
paljastamaan
vaienneen vereni
kyvyn olla se
laulu, joka olisi
samalla
haavoittuneen rohkeuteni
tyysija
-
ihmiset ottavat kaiken
liian kirjaimellisesti
maailman kaikkeuden
ovi pyörii
päähänpinttyminä
kaikki on velkaa
huomionsa verran
tai
uhtaukseen ja rukoukseen
olisi vastattava
kuka kantaa
ristimme,
määrää kärsimyksen
määrän, joka
riittää autuuttamaan
ulkoinen ja sanojen
jonot merkitsevät
valtaa
ja minähän vain halusin löytää,
kohdata itseni,
tuntea miten se nimi
työntää itsensä yhteyteen
silmien yhteyteen,
ikkunan avautua
fantasioiden
liidellellä eetteriin,
jotta tuntisin
vaillinaisuuden avata
ja ryömiä puolikkaaseen,
jotta tuntisin ratsastavani
yli kieltojen aitauksen
oikeassa asennossa
oikeaan paikkaan
jotta siitä jäisi maku,
joka
ei kaipaa enää yhtään
uutta lukittua ovea
-
miten ihmistä
liikuttava
hupsuus ja hyväntuulisuus
houkutellaan ulos
varjoistaan
viehätysvoiman
huokumaan
paljastamaan
kartoittamattomat puolensa
miten se ihmisen
käsikirjoitus on
kirjoitettu
olemukseemme,
mutta persoonallisuus
on aina enemmän
sitä ei voi
vaan tatuoida nahkaan,
sielu on palasteltava
hienolastuisempiin osiin
maailmassahan on herkkä tasapaino
en haluaisi
antaa sille
enempäää kuin
olen itse saanut
tuntenut
enempää kuin
valhe on osatotuus
ja pimeys
osa minua
-
äänen saa
helposti kuulumaan
ehkä se soittaa
ensiviulunsa niin
kauan,
että
tietää murtavansa
tartunnan
vaarallisen lumouksen,
jonka voi tuntea
jokaisen hermosäikeen
solussa
mustempana kuin
mustelma ihoni alla
mutta muistan
äitini rukouksen
vanhemman aidon rakkauden lapseensa
jumalan suuren tahdon
tahdon rakastaa
joka
erottaa teeskentelyn myötätunnosta
oikeamielisyyden olla yllämme
-
vihasin vääryyttä
niin paljon
etten
erottanut oikeaa väärästä
silti pystyn edelleen
lukemaan
kuolleen äitini
ajatukset
epätodellisuuden
äänen säie
kuolleen linnun
siiven palassa
siinä kohtaa sitä
persoonallisuutta
veren perintöä,
joka itsessään on
jo tarina
ja en tarvitse siihen
kirjaa tai opastinta
se hetki
pala pitää minua
elossa
avaa ikkunan maailmaan,
josta silmäni tavoittavat
totuutta
vaikka tuoksuisinkin tänään yksinäisyydeltä
-
minä tunnun todelliselta
jumalani epätodellisuudessa
tiesin ettei pimeä ole värini
tuntemaan tekojen määräävyyttä
ja siinä
tuulessa ratsastava
haituva
osaa aina laskeutua
pehmeyteensä
olen päässyt lauseeseen
rakkaus on
-
ei ole mitään
lakia,
oikeaa määrää
vapautta tai rajaa
jokaisella on vain
oma pelkistetty itsensä
miten anteeksiantavaa olla
samaa lasia
kuin seinä tai
muuri,
joka antaa varjonsa
elämään kuin kuolemaan
sitä on
kenekään
turha pelätä
matkaa toiseen ihmiseen
-
minun henkeni on sielussani
en tule muuttumaan
en osaa muuttua
kulkiessani omaa tietäni
tuntiessani olevani onnellinen
minun sieluni halajaa rakkautta
pitämäänsä ulottuvuuteen
osana yötä ja päivää
olen huojentunut
miten
kauniisti se puhuttelee
ja puhuu
näyttää äänettömyyden sävyin
mitä elämä on
miten maailma kääntyy akselillaan
ja sen tärkeimmän
rakkauden asettua taas uuteen asentoon
-
jotenkin sen
tuntee sydämessään
totuudeksi ja
kaikki ne eletyn elämän
merkistöt seuraavat
ihanaa
tuntea armollisuus,
miten se armahtaa ja
antaa kulkea kanssaan
kohti sitä mitä sieltä
tuntuu puuttuvan
se vaan maistuu erilaiselta
eikä siihen ole toiselle antaa ohjetta
miten lopettaa taistelu itseään vastaan
olla liikaa huolehtimatta menneestä tulevaan
ettei se kieltäisi vapaasti virtaamasta
ottamasta elämää totuutena
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=PNeGc2eZzmw
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hienosti puhuukin
Sivut