Miten se puhuu metallimusiikista silmät palaen. Jokainen sana, joka ikinen lause iskee tajuntaan kuin tuhat hehkuvaa neulaa, ja miten oikeassa se onkaan. Titaani kiiltää kahden kynttilän valossa, kynttilät melkein loppuun palaneet. Sen kädet ovat isot ja niihin mahtuisi koko maailma, ja se jaksaisi vielä kantaa sen. Olen linnunpoika ja teen pesäni noihin jättimäisiin kouriin joissa olen vihdoin turvassa. Hetken saan olla avuton ja luottaa ettei toinen pudota, vaikka alituinen pelko onkin olemassa.
Sen jalat. Rummut se tarvitsisi, jalat käyvät tik tak ylös alas, ja seuraan liikettä huumaantuneena. Ylhäältä se hymyilee minulle, Aurinkoa se osaa leikkiä. Toisina päivinä se on Neptunus, kylmä ja etäinen. Niinä päivinä itken ja roikun sormista kaksin käsin peläten katkovani raukat. Poikamaiset ne ovat, omiani leveämmät, aina lämpimät. Se pitelee maailmaa käsissään, minun ikiomaa maailmaani. Enkä minä sitä kenellekään muulle olisi uskonut.
Ei se puhu. Se on pieni ja surullinen, ja toisinaan kannan sitä käsissäni ja tämän minä jaksan, minä jaksan vaikken ole oikea henkilö siihen. Vahvemman se tarvitsisi, paljon vahvemman.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
