Raskas

Jos minussa on järki ja minussa on tunteet, minussa on paperijoutsen ja roihuava liekki.

Mä olen huora. Tälläiseltä se tuntuu päivästä päivään. Elän muutamia tuhansia päiviä, muutamia kymmeniä vuosia, ja se kaikki tuntuu niin paljolta. Se on yleellinen määrä aikaa olla tekemättä mitään. Seurustelen kauniin tyttöni kanssa. Hänellä on pisamia nenänvarrellaan, käyttämättömiä koruja laatikoissaan, samoja elokuvia kuin minulla. Nauramme paljon, riitelemmekin. En rakasta häntä. Tunnen itseni vahvaksi ja turvatuksi hänen lähellään, olen muna hautumassa. Olen suula lokinpesässä. Mietin usein muita ihmisiä. Mietin kuinka paljon kaunista näenkään tapaamissani ihmisissä. Joskus ajattelen sitä drive-by-rakkautena. Istun ratikassa ja katson kauas katuja pitkin. Pysähdymme valoihin. Suojatiellä seisoo nainen kuin kuka tahansa muu. Jostakin syystä vain minä näen hänen ympärillään auroja, säteitä ja haaveita. Tuomitsen hänet yhdellä vilkaisulla täydelliseksi, persoonaltaan itseäni täydentäväksi, hyväksi sängyssä. Hänellä on paljon yhteistä tyttöystäväni kanssa ja uusia piirteitä. Rakastan häntä enemmän kuin tyttöäni, kunnes ratikka liikkuu jälleen. Unohdin jo miltä hän näyttää.

Aamut ovat kosteita. Vesi ei tunnu satavan, se leijailee ilmassa upottautuen kasvoilleni. Kävelen rumassa kaupungissani alla harmaan taivaan erotellen arjen viikonlopuista. Silloin minulla on tietoisesti hauskaa eikä vain vahingossa. Kuinka turhauttavaa se onkaan nauttia rutinoituneista nyansseista kanssasi ja silti kaivata jotain enemmän. TV näyttää samalta muidenkin olohuoneissa ja pasta on kaikkialla lempiruokaani. Silti elän ylitsepääsemättömässä uskossa, jossa ruoho varpaideni alla on erilaista jokaisella askeleella. Haluaisin vain langeta polvilleni ja työntää käteni pitkälle vehreyden läpi, kunnes multa väkisin painautuu kynsieni alle ja korret kihelmöivät kämmenselkääni polttavasti. Olen ehtinyt vain langeta.

Viikonloppuisin pidämme hauskaa. Tapaamme yhteisiä ystäviämme, samanhenkisiä kuin me. Olen ihastunut heistä moneen. En ota sitä raskaasti, otan sen kevytkenkäisesti. Se ei haittaa sinua, sillä olet pettänyt minua yhtä useasti kuin minä sinua. Ajatuksen tasolla olemme röyhkeitä villieläimiä Edenin betonipuutarhassa vapaan tahdon ja himon saneleman nälän keskipisteessä. Ei tyydytyksestä, vaan tyhjyydestä. Viikonloput ovat juuri tätä. Ystävämme istuu syliini ja vie käteni rinnallensa. Se elokuva päättyi tornien räjähdykseen ja lopputekstien aikana laulaja kysyy ”Missä on mieleni?”. En edes yritä ajatella niinkään pitkälle. Sinä suutelet toista naista ja huomenna syömme aamiaista yhdessä. Mitään ei tapahtunut, sillä millään tästä ei ollut merkitystä. Olemme periaatteessa pari. Käytännössä väärää kokoa.

Milloin olisin tyytyväinen? En toivottavasti koskaan tiedä, menettäisin jännityksen ja yllätykset. Hekumoin ajatuksillani ties kenestä, ties missä. Ajaisimme mantereen halki katotta ja erämään pysäyttäisi ajoittaiset pilvenpiirtäjät. Pysähtyisimme tankkaamaan ja takaapäin kietoisin käsivarteni vyötäröäsi ympäröivän valkoisen hameen ympäri. Suutelisin kaulaasi ja huokaisisin korvalehdellesi intohimosta ja kirkkaan taivaan polttavasta auringosta. Ei helvetti, en voi uskoa kuinka hyvältä tuntuukaan olla tyhjyydessä syyttäviltä ajatuksiltaan ja vain seistä kanssasi syleilyssä keskellä tuntematonta aroa kuumasta asflatista nousevan väreilyn seassa. ”Missä on mieleni?”, voisin ajatella jos yhtään haikailisin nykyistä olotilaani.

Katsot minua silmiin. Minulla ei ole mitään sanottavaa. Nämä ovat elämäni hetkistä niitä kiusallisimpia. Jossain vaiheessa en edes tunne sormiani poskellasi, aivan sama ovatko ne siinä. En edelleenkään muista silmiesi väriä. Ystävälläni ne vaihtuvat vuodenajan mukaan, mutta pääsävynä on vihreä. Se kuuluu myös hänen lempiväreihinsä. Mikäköhän sinun toinen nimesi on? Onpa tämä simppeli pariutumisriitti teatraalisuuden ja vastoinkäymisten kivittämä farssi. Nykyinen parisuhteeni tuntuu elokuvalta; niin epätodelliselta, fantasialta, parilta tunnilta niiden miljoonien keskellä. Olen se mietelauseilla ajatteleva Jude Law vailla taitoa hymyillä.

Olisinpa hahmoton, vain persoona miljardien seassa käsi kädessä kaltaiseni kanssa ja pyyteettömästi rakastunut. Olisinpa todellinen.