Koditon

Koti on siellä missä sydän on. -sanotaan
Sydämeni on minussa, sisälläni. Onko kotini siis siellä missä ikinä olenkin?
Ei se voi olla niin, en tunne niin.

Koti on siellä missä tavarat ovat. -näinkin olen kuullut
Asun kämpässä, jossa yksikään huonekalu ei ole minun.
Kämpässä, joka ei edes näytä minulta.

Jokaisella pitäisi olla oma koti.
Tietysti olen kiitollinen, että minulla on sentään katto päänpäällä, enkä sentään oikeasti ole koditon.
Mutta, henkisesti olen niin orpo ja taivasalla

Eilen illalla mietin asiaa ja ymmärsin mikä minussa on vikana.
En ole päässyt yli, toivon niin saavani elää menetetyn lapsuuteni.

Alitajuisesti pidän kotinani lapsuudenkotiani,
sitä pikkuhuonetta, joka oli kokonaan minun.
Kaipaan sitä tummanruskeaa puusänkyä,
jota sai pidennettyä päistä vetämällä.
Kyllä varmasti jotenkin vielä mahtuisin siihen.
Kaipaan niin sitä syvennystä,
joka leikeissämme oli kauniiden villiorien
valloittama vuoristo. Ja se kun juuri näissä leikeissämme shakki-nappulat olivat pahoja valtiaita.
Mielessäni näen sen valkean koulupöydän, sen mihin isoveljeni oli liimannut turtles tarroja. Niitä peittämään minä kulutin kaikki prinsessa tarrani.