Nimetön

On lokakuinen ilta bussipysäkillä. Kosteat lehdet tuoksuvat märän hiekan ja asfaltin kanssa. Tuulen pyyhkiessäni kasvojani mietin minne kaunein väriloisto on ehtinyt kadota. Tunnen, että pian on se hetki.

'Tänä vuonna talvi tulee aikaisin,' kuulen Nuuskamuikkusen sanovan. 'Hyvä,' ajattelen hymyillen. Tämä syksy ei voisi tarjota minulle enää mitään. Tuuli kylmä, asfaltti kova ja sade eivät houkuttele minua jäämään ulos. Onneksi bussi jo saapuu, nousen etupenkille istumaan. 'Palaan kevään ensimmäisenä päivänä,' Nuuskamuikkunen sanoo pääni sisällä, ja tunnen että kesä ja syksy molemmat lähtivät luoltani. Jäi vain odotus.

Ohi vilahtavat maisemat kyyryselkäisine ihmisineen ja vihaisine kasvoineen. Syksy saa kaikki alavireisiksi. Mietin miten ihmiset jaksavat, miten minä jaksan. Bussi ajaa kaupungista pois ja maisemat vaihtuvat sateisiksi taajamiksi, siitä mustiksi metsiksi kunnes lopuksi saapuvat laajat, tummat, sateiset pellot. Sateen ropina saa minut nukahtamaan,ja lopulta kuulen pyyhkijöiden äänen vain tasaisen vaimeana vinkunana.

Syksy pitkä, talvi pidempi.

Tulkoon pimeys,

aurinko vajotkoon silmistämme pois.

Kumpa voisin kuin Muumi

talviunehen käydä.

Ensimmäinen lumi mut vuoteeseen tois

ja kevätpäivä ensimmäinen nousta mun sois.

Herään kuoppaan tiessä. Bussi heittää minut ja laukkuni ilmaan. 'Ensilumi,' hämmästelen yhtäkkiä vaaleaksi muuttunutta maisemaa hieroen silmiäni. Kuski toivottaa hyvää huomenta vaikka on jo ilta. Ja vaikka olisikin aamu, olisi silti pimeää, kylmää ja minua väsyttäisi. Tahtoisin vain käydä lumiselle sammaleelle ja nukahtaa koko talveksi. Herätä sitten kevään ensimmäisenä päivänä.
Ensilumi on kosteaa, muttei loskaa ja se hohtaa yllättävän lämpimänä ja houkuttelevana. Pikku pakkanen on kuurannut heinät ojan pientareilla kaunniksi kuuraisiksi nauhoiksi.