Työläinen

”Minne sä meet?” olin tarttumassa Nelliä kädestä, mutta en ehtinyt.
”Tonne”, Nelli nyökkäsi pankkiautomaatin suuntaan vilkaisematta minuun. Hän otti lisää askeleita poispäin, kohti automaattia. Hän korjasi mustan fedoransa asentoa suoremmas ja kääntyi sitten katsomaan minuun. ”Paljonko sä tarviit käteistä?”
”Kaks kymppii riittää”, sanoin nöyränä ja jäin niille sijoilleni seisomaan. Katselin orpona ympärilleni ja ohi lipuvia ihmisiä, joilla kaikilla oli joku, jonka luokse jäädä. Minun ainoani jätti minut penkkien luokse odottamaan. Olimme menossa erääseen rekrytointitilaisuuteen, mistä en tiennyt mitään. Olimme menossa, koska hän halusi.
”En tiedä miksi en saa puhelintani toimimaan. Se on ollut tälläinen eilisestä lähtien”, vanhempi rouva jutteli jonkun kanssa aivan vieressäni. Olisin voinut osallistua ja auttaa, mutta yritin olla puuttumatta vieraiden ihmisten elämään.
Nelli seisoi pankkiautomaatin jonossa, musta leveälierinen fedora päässään ja yli polvien asti ulottuva musta nahkatakki yllään. Jaloissaan hänellä oli matalat mustat nahkasaapikkaat, jotka ulottuivat nekin melkein polviin asti ja mustat housut takin alla. Hän…hän piti mustasta. Ja joskus muistakin väreistä. ”Mene vaan”. Joku oli pyytänyt lupaa ohittaa Nellin ja Nelli oli tietenkin suostunut. Minä katselin kauempaa tarkkaavaisesti mitä kultani teki. Rouvat hössöttivät vieressäni siitä puhelimesta.
”Kokeile painaa tuota”, ehdotti toinen rouva. Vilkaisin selkäni taakse ja silmäilin heitä kuin ohimennen. He istuivat kaksistaan toisiinsa päin kääntyneinä ja pitelivät vuorollaan vanhaa simpukkapuhelinta. Onpa söpö, ihastuin puhelimeen. Ja söpöjä mummuja. 
”Missä tarvitsette apua?” käännyin ympäri hymyillen ja olin jo kumartumassa. Toinen rouvista katsoi minuun vieroksuen ja luotaantyöntävästi.
”Ei me tarvita ap-”
”Tämä on jumissa”, toinen mummuista keskeytti, otti puhelimen toiselta ja tarjosi sitä minulle. Otin puhelimen käteeni ja aloin painella nappeja. Vastahakoinen rouva katsoi epäluuloisesti nappieni painallusta, katsahti ylös minuun, sitten puhelimeen ja sitten taas minuun. Hän tyytyi olemaan sanomatta mitään. Myönteisemmin suhtautunut rouva selitti lisää taustatietoja kuin ne olisivat ongelmanratkaisuani auttaneet.
”Kokeilin painaa eri nappeja ja käynnistää sen uudestaan”, hän aloitti ja osoitti sormellaan puhelimen näppäimiä samalla kun minä painelin niitä. Kurtistin kulmiani ja katsoin puhelinta ihmeissäni. ”Ei se lähtenyt käyntiin.”
”Oletko varma, että siinä on virtaa?” kysyin ja kokeilin painaa virtanappia. Mitään ei tapahtunut. Vilkaisin nopeasti pankkiautomaatin suuntaan ja käännyin sitten taas katsomaan puhelinta. ”Milloin tätä on viimeksi ladattu?”
”En muista”, rouva puhui käheällä äänellä ja näytti olevan ihmeissään. Hän mietti hetken hiljaa, katsoi ylöspäin ja piteli etusormellaan ja peukalollaan leukaansa.
”Jos et ole ladannut niin siitä on virta loppu”, sanoin ja tarjosin puhelinta takaisin. Samassa puhelimen näytölle tupsahti kirkas valo. Käänsin puhelinta ja katselin näyttöä ihmeissäni. Siihen ei ilmaantunut mitään. Pelkkää tyhjää.
Epäluuloinen rouva tuijotti minua tarkkaan.

”Tuota! Tuota se on näyttänyt koko ajan!”, rouva hihkaisi ja osoitti puhelimen näyttöä. Tuijotin pientä ruutua kuin toivoen, että siihen ilmaantuisi muutakin kuin pelkkää kirkasta valoa. Miksi meninkään puuttumaan, kun en kerta--
Nelli käveli luoksemme ja katsoi varovasti vuoroin minuun ja rouviin. Tunsin vaivaantuneeni. Rouvat katsoivat hiljaa meitä molempia. Annoin puhelimen ystävälliselle rouvalle takaisin ja käännyin puoliksi kohti Nelliä, katse yhä kiinni rouvissa.
”Anteeksi, että vaivasin”, sanoin nolostuneena ja Nelli pudisti päätään. Hän tiesi heti.
”Ei se mitään, kiitos että yritit!” ystävällinen rouva kiitteli vilpittömästi, otti puhelimen vastaan ja teki kumartavia eleitä päällään. Nelli tarttui minua käsivarresta ja katsoi naisiin lempeästi.
”Mikä on vialla?” hän kysyi. Ystävällinen nainen tarjosi puhelintaan nyt hänelle.
”Tämä on jumissa.”
Nelli otti puhelimen ja katseli sitä hetken. Näyttö näytti edelleen pelkkää valoa.
”Onko se kastunut?” hän kysyi hetken päästä.
”Ei”, rouva pudisti viattomasti päätään.
”Oletko käynyt likaisilla sivuilla?”
”En!” rouva huudahti paheksuvasti, kuin olisi ollut loukkaavaa, että hänestä edes luultiin sellaista. Nelli tuijotti simpukkapuhelimen näyttöä vielä hetken, ennen kuin hän alkoi irrottaa sen takakuorta. Seurasimme kiinnostuneina vierestä.
”Jos tämä ei auta niin sitten vie se puhelinliikkeeseen”, Nelli sanoi hyvin asiallisesti ja irrotti akun. Hän silmäili sen kuntoa pari sekuntia ja katsoi sitten minuun, kun kiinnitti sitä takaisin. Pysyin nolona hiljaa.
”Ihmeellisiä nuo vekottimet kun eivät toimi”, epäluuloinen rouva oli vähän leppynyt ja puhui nyt ystävälleen.
”Niinhän ne on”, Nelli nyökkäsi hymyillen ja kiinnitti takakuoren taas kiinni ja painoi virtanappia. Hetken päästä puhelimeen syttyi valo. Se sama. Olimme hetken hiljaa ja odotimme.

”Kai minun sitten pitää-”, ystävällinen rouva oli sanomassa, mutta hänet keskeytti puhelimesta tullut tunnusääni. Katsoimme kaikki hetken aikaa puhelinta. Näytölle ilmestyi valmistajan logo ja nimi. Ystävällinen rouva ilahtui ja löi kätensä yhteen. ”Kiitos! Kiitos!”
Nelli nyökkäsi pienesti hymyillen eikä sanonut mitään. Minä tartuin häntä käsivarresta ja käännyin hänen puoleensa kuin turvaa hakien.
”Ei tarvitse onneksi maksaa mistään”, Nelli sanoi hymyillen ja kääntyi poispäin, kun olin saanut otteen hänen käsivarrestaan. Rouvat katsoivat häneen ihaillen.
”Kiitos vielä kerran, kiitos!” puhelimen omistanut rouva nyökkäili kumartavia eleitä ja minuun epäilevästi suhtautunut rouvakin hymyili ilahtuneena. Käännyimme pois.

Nelliä hymyilytti.
”Menit sitten auttamaan”, hän sanoi hetken päästä, kun olimme kävelleet rouvien luota kauemmas. Kävelimme ostoskeskuksen käytävää pitkin kohti suurta aulaa. Nelli katsoi eteenpäin kädet pitkän nahkatakkinsa taskuissa, täysissä mustissa ja tummanruskeat hiukset vapaina olkapäillä. Hän ei yleensä pitänyt koruja, mutta yhtä hopeista rannekorua hän piti. Olin joskus ostanut sen syntymäpäivälahjaksi. Siinä oli pieni neliö, jonka takana luki hänen ja minun alkukirjaimet. Siro ja minimalistinen.
Huokaisin syvään.
”Joo”, vastasin, painaen päätäni alaspäin ja katsoen toiselle sivulleni, ohi lipuvia ihmisiä. Kaikilla oli joko tyylikkäät villakangastakit tai polviin asti pitkät toppatakit. Tai jotain tyylikkäämpää. Kävelimme hetken matkaa käsikynkässä muutamien liikkeiden ohi ennen kuin pääsimme suureen aulaan. Nelli suoristi taas leveälieristä hattuaan ja katseli vapaan olkansa yli.
”Se rekrytointitilaisuus alkaa kohta”, hän sanoi. ”Kahden tunnin päästä Alberta-talolla.”
Tiukensin otettani hänen käsivarrestaan hivuttautumalla lähemmäs ja käännyin katsomaan häneen.
”Kahden tunnin? Mitä me tehdään siihen saakka?” ihmettelin.
Nelli katsahti minuun.
”En minä tiedä. Mitä sä haluat tehdä?”
Hymyilin.
”Käydään syömässä. Täällä on hyviä aasialaisia, olen kuullut. Äiti kehui yhtä…mikähän se oli? En muista nimeä”, ehdotin ja mietin ääneen.
”No mennään katsomaan. Tiedätkö missä se on?” Nelli kysyi. Nyökkäsin.

Pysähdyimme suureen aulaan, jossa oli neljässä kerroksessa liukuportaita ylös ja alas. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, sillä oli arkipäivä ja lounasaika. Jotkut kanniskelivat sushibokseja läpinäkyvissä muovipusseissaan ja jotkut täysiä lounaskasseja. Nuoria yläkoululaisia ei näkynyt missään, sillä olimme aivan ydinkeskustassa, jossa sijaitsi yritysten päämajat. Koulut olivat kauempana ydinkeskustasta.
Suuren aulan seinät olivat kirkkaan valkoiset. Ne heijastivat kellanvalkeaa kattovaloa, joka oli ympyrän muotoinen sädekehä päämme yläpuolella. Lattiat kaikissa kerroksissa olivat harmaata marmoria, joiden päällä oli läpinäkyvä kerros vahvistettua suojamuovia. Kerroksien tukipylväät olivat pyöreät ja valkoiset, ja niiden muotoilua koristi kullanväriset juovat poikittain taitekohdista. Taitekohtia ei ollut kuin pari, ylä-ja alapäässä pylväitä. Liikkeiden näyteikkunat olivat puhtaat ja virheettömät. Niiden pesu suoritettiin varhaisin aamulla, sillä ne olivat aina virheettömät. Ei sormenjälkiä missään, vaikka ihmiset osoittelivat ikkunaa vasten mitä halusivat ostaa tai kokeilla.
Suuresta aulasta vein meitä ulko-oville, jonne oli matkaa useampi sata metriä. Vein meidät ulos poikittain liikkuvista liukuovista ja johdattelin meidät jalkakäytävällä reunaan, sivummalle ihmisten jaloista.

”Mikä rekrytointitilaisuus se on?” kysyin, etsien katseellani ravintolan kylttiä. Kuljimme jalkakäytävää pitkin poispäin ostoskeskuksesta. Tulimme risteykseen, jossa odotti tusina ihmisiä vihreiden valojen vaihtumista. Keskustassa oli vilkasta. Kadun kaikki parkkipaikat olivat täynnä ja autoja liikkui hitaasti ohi. Talojen ulkoseinät, joiden vierestä kuljimme, olivat vanhaa perua. Seinät olivat väriltään likaisen vaaleanpunaiset ja ylhäältä ne oli koristeltu valkoisin reunuksin ja koristein. Joissain ulkoseinissä oli leijonien muotoiluja, erityisesti rakennusten kulmissa, ja joidenkin rakennuksien parvekkeilla oli pieniä leijonakoristepatsaita. Valkoisia, mutta likaisia. Keskustassa autoilu on aina ollut runsasta.
”Nefyr. Tekee matkoja avaruuteen”, Nelli vastasi ja tuijotti jalankulkijoiden liikennevaloa. Vieressämme seisoi mustassa villakangastakissa joku nainen, joka niisti nenäänsä. ”Ne värvää nyt kunnossapitäjiä.”
”Ai sä aiot hakea sellaseen?” käännyin katsomaan häneen kysyvästi.
”Meen vaan kattomaan ja kuuntelemaan”, hän tuijotti yhä valoa. Valo vaihtui vihreäksi ja aloimme liikkua muun ihmisvirran mukana suurehkon suojatien yli.

”Voisithan sä hakea”, ehdotin varovasti. Nelli pudisti päätään.
”En mä”, hän sanoi ja katsoi vieressään kulkenutta naista, kun tämä ohitti hänet nopeammalla kävelytahdilla.  
”Ai”, räpäytin silmiäni ihmeissäni ja päätin kääntää pääni poispäin. Jatkoin oikean ravintolan etsimistä. Kävelimme ohi Frying panin ja Italian zonen. Niissä oli paljon asiakkaita lounaalla. Ohitimme vielä Pepperminthin, ennen kuin muistin sen ravintolan nimen mitä etsin.
”Tämä”, sanoin ja osoitin käytävälle näkynyttä pientä kylttiä yläpuolellamme. Rainbow. Sen logo muodostui keltaisen, oranssin ja punaisen liukuväreistä viitenä eri värinä. Ravintola oli kooltaan keskikokoinen. Sisätiloissa oli mustavalkea ruutulattia ja aivan ulko-ovien läheisyydessä oli kassa mustalla pöydällä. Keittiö oli pöydän takana, mutta se oli erillinen tilansa. Muu tila oli asiakastilaa, ja sitä oli riittävästi, jos asiakaskunta pysyi kahdessa tusinassa. Pöydät olivat pyöreät, tummaa puuta ja tuolit olivat samaa settiä pöytien kanssa. Pöydillä oli muutamia maustepurkkeja, servettejä ja ruokailuvälineitä tummanruskeissa telineissään.
Nelli katsoi sisään ja silmäili ravintolaa hetken eikä sanonut mitään. Hän veti ravintolan ulko-oven auki ja meni ensimmäisenä sisään, minä käsikynkässä.

Valitsimme kassan läheltä pöydän, sillä muualla oli aika varattua. Otin ruokalistan telineestä ja aloin katsomaan mitä olisin voinut tilata meille.
”Täällä on maustettua tofua”, sanoin silmäiltyäni listaa ja luettuani annosten kuvailut.
”En mä sitä ota”, Nelli pudisti päätään ja katsoi ruokalistaa käsissäni odottaen vuoroaan. Minä olin jo valinnut mitä otin.
”Mikset sä hae sinne?” kysyin. Nelli katsahti minuun ja otti ruokalistan käsistäni.
”Ai Nefyrille? Siksen”, hän sanoi ja laski katseensa ruokalistan teksteihin. Kyllä se tofu houkutti sittenkin.
”Kerro nyt”, anelin lähestyen häntä pöydän yli. ”Sä varmasti saisit parempaa palkkaa kuin nykyisestä työstäsi.”
Nelli pudisti vain päätään ja tuijotti vielä hetken ruokalistaa.
”Käytkö sinä tilaamassa vai minä?” hän kysyi ja oli nousemassa tuoliltaan, mutta minä ehdin nousta ensin.
”Mitä sä otat?” kysyin.
”Tofua.”

Istuuduin takaisin pöytämme ääreen mukanani täysi vesikannu. Nelli seurasi katseellaan koko sen ajan mitä odotin kassalla ja välillä tutki ravintolan sisätiloja.
”Tiesinhän minä, että haluat sitä”, sanoin itsevarmasti hymyillen ja kaadoin meille laseihin vettä. Nelli nojasi kädet pöytää vasten ja katseli minua. ”No?”
”Mä joutuisin olemaan erossa susta”, Nelli sanoi. Nostin katseeni juomalaseista häneen, kulmat koholla.
”Niin?” kysyin. Nelli vaan katsoi minua.
”Niin. Joutuisin olemaan erossa sinusta.”
Tuijotimme toisiamme. Kaadoin vedet lasin yli. Laskin kannun pois ja sieppasin muutaman servetin telineestä siivotakseni sotkun. Nelli seurasi edelleen mitä tein.
”Mut sä saisit enemmän palkkaa”, yritin perustella miksi hänen olisi pitänyt hakea työhön.
”Menen edelleen vasta vain kuuntelemaan millaista siellä on”, Nelli nosti kädet pystyyn väliimme ja vetäytyi kauemmas tuolissaan. ”Joten vielä en hae mihinkään. Tämä vain kiinnostaa.”
”Et sä mun takia voi jättää mahdollisuuksia käyttämättä”, sanoin melkein kimpaantuen. Nelli kohotti toista kulmaansa.
”Sä oot mun syy”, hän sanoi.
”Silti”, sanoin, tuntien pienen kirpaisun. ”Me…me keksitään jotain.”
”Niin”, Nelli huokaisi. ”Minä en hae sinne.”

”Mennään nyt vaan ja katsotaan mitä ne siellä kertoo”, sanoin rohkaisevasti pyyhittyäni vedet pöydältä. ”Voihan se olla, et se onki ihan huono firma.”
”Niin. Mun ei tarvii hakea.”
Jätin märät servetit pöydän viereen, sillä en jaksanut etsiä roskista.
”Mitä sä otit?” Nelli kysyi, kun silmäilin vielä pöydän pintaa oliko se varmasti kuiva. Nostin katseeni pöydästä ja näytin vähän hölmistyneeltä.
”Öö, paistettua riisiä”, vastasin.
”Kuulostaa hyvältä”, Nelli totesi ja käänsi katseensa pois. Hän seurasi muiden pöytien asiakkaita ja kuinka he kauhoivat ruokaa suihinsa. Hän päätti ottaa hattunsa pois päästään ja laski sen pöydälle servettien viereen. Hänellä oli meikillä korostetut poskipäät ja pyöreät posket. Hänellä oli kasvoillaan aika vaaleaa ja peittävää meikkivoidetta ja rusehtava varjostusväri. Silmissä hänellä oli ripsiväriä, mutta ripset olivat suorat. Huulet olivat paljaat ja huulirasvalla voidellut. Hän oli ottanut pitkän nahkatakkinsa pois sisään tullessa ja laskenut sen tuolin selkänojaa vasten. Takin helmat koskivat likaista lattiaa. Hänellä oli ollut allaan musta poolopaita, mustat farkut ja musta vyö, jossa oli hopeinen solki.
”Miten sinulla menee lapsia hoitaessa?” Nelli kysyi katsoen yhä poispäin. Hieroin takaraivoani ja emmin mitä sanoa.
”Ihan hyvin”, vastasin. ”Bette riehuu, kun vanhemmat lähtevät töihin. Beea on nätisti, mutta on mielellään omissa maailmoissaan. Minua ei tarvita kuin Betteä viihdyttämään ja hänelle ei seurani aina kelpaa.”
”Oletko miettinyt, että hoitaisit muitakin lapsia?” hän kysyi lisää.
”Ai? Meinaatko päiväkotiin?” kysyin.
”Niin.”
”Oonhan mä sitä miettiny”, myönsin nyökäten ja annoin katseeni karata ravintolan kadunpuoleisesta ikkunasta ulos. ”En vaan oo hakenu. Enkä tiedä kuinka sanon sille perheelle…että haen täyspäiväiseen duuniin.”
Nelli nyökkäsi. Hän odotti kovin ruokaansa. Hän vilkuili kassan ja keittiön suuntaan, mutta sinne ei nähnyt mitään kulman takaa, vaikka istuimme ihan kassan läheisyydessä.
”Hitsit ku alkaa nälkä tulee”, hän sanoi. Nyökkäsin.
”Entä sinä? Miten sinulla on töissä mennyt?” kysyin ystävällisesti. Nelli katsahti minuun ja laski katseensa alas pöydälle. Kädet hänellä oli pöydällä itseään vasten.
”Sitä samaa. Hyvin”, hän vastasi lyhyesti. ”Just tuli täyteen neljä vuotta.”
”Siksi ehdotinkin, että hae muualle”, sanoin.
”En mä vaihtelua tarvii”, Nelli puolusteli. ”Tai no…ehkä mä jotain uutta kaipaan. Se on tätä samaa.”
”Muuttaisiko loma mitään?” kysyin.
”En tiedä. Tuskin.”
Ruoat tuotiin pöytäämme. Otimme samaan aikaan telineestä syömäpuikot ja toivotimme hyvää ruokahalua. Nelli syöksyi ruokansa pariin innokkaammin kuin minä.

Nefyr teki avaruuslentoja matkailijoille jo viidettä vuotta. Yhtiön maine oli kasvanut vuosien mittaan, sillä lennot olivat kaikessa viihtyvyydessään ja sujuvuudessaan onnistuneet, niin kuin Viron laivareissut joskus ennen vanhaan. Nuori yhtiö se kuitenkin vielä oli, vasta viidettä vuotta pystyssä ja värväsi henkilökuntaa joka vuosi; vähän väliä asiakaspalvelijoita, insinöörejä ja korjaajia. Nellille se olisi ollut kunnianhimoista kokeilla jotain muutakin kuin tuotantolaitoksen korjaajan työtä. Hän oli töissä jalostamolla, jossa tehtiin uusiutuvaa vetyä polttoaineeksi.
Nelli oli pitkään miettinyt, että vaihtaisi työpaikkaa. Hän kaipasi vaihtelua. Minä en osannut sitoutua yhteen työpaikkaan kauhean pitkään. Nyt minulla oli perhe, jonka lapsia hoidin melkein joka toinen päivä, kun heidän vanhempansa olivat töissä.
Olin 30-vuotias. En jaksanut välittää syntymäpäivästäni niin paljoa, että olisin juhlinut pyöreitä isolla porukalla. Ei minulla oikein ollut ketä kutsua, muita kuin äitini ja Nellin. En osannut pitää ihmisiin yhteyttä. Yhteydenpito oli vastuu ja olin laiminlyönyt sen. Tiedostin, että minun piti korjata asia, mutta tärkeintä oli se, että perhesiteet pysyivät vahvana ja sain pitää Nellin.
Nelli oli 32-vuotias ja kotoisin täältä niin kuin minäkin. Olimme koko ikämme asuneet tässä samassa Vuoksennevan kaupungissa. Tämä oli kuin pääkaupunkimme Kyläkannas. Vuoksenneva sijaitsi lähellä Kyläkannasta, joten asukaspaljous oli keskittynyt hyvin samalle alueelle. Tämä oli enempi yritysten ja nuorten aikuisten valtaama kaupunki, kun taas pääkaupunki piti sisällään koko komeuden; vähän väliä kukoistavan huume- ja jengirikollisuuden, menestyvän mainosteollisuuden, köyhät lähiöt, suuren määrän poliitikoita, nuoria, kaiken. Vaikka Vuoksenneva oli teollisuus- ja yrittäjälähtöinen kaupunki, pääkaupunkimme menestyi myös sillä saralla. Se oli metropolialuetta. Vuoksenneva melkein ylsi siihen alueeseen.

Kävelimme kohti Alberta-taloa. Lounasaika oli ohi ja ihmispaljous oli hellittänyt. Katukuvassa näkyi nyt tyylikkäitä naisia ja miehiä, ja jossain käveli joku punainen villakangastakki yllään ja punainen baskeri päässään, tummat aurinkolasit silmillä. Ei ollut mitenkään erityisen valoisa sää ja ulkona oli pakkasta. Autojen pakokaasut tiivistyivät höyryksi ilmaan ja me kävelimme kadun sisempää reunaa pitkin. Nelli näytti tyylikkäältä. Hänelle musta sopi kuin nakutettu, mutta olisin odottanut, että hän olisi kyllästynyt mustaan ennen pitkään. Ei koskaan kyllästynyt. Se oli hänelle vakioväri. Joskus näki hopeaa, niin kuin nyt, ranteessa ja vyön solkena.
”Mitähän ne kertoo”, Nelli pohti ääneen. Minä pidin häntä taas käsivarresta ja visersin vierestä.
”Ehkä ne kertoo, että niillä on hyvä olla töissä”, sanoin hymyillen. Nelli yhtyi hymyyn ja kääntyi katsomaan minuun.
”Sinäkö et usko siihen?” hän kysyi. Pudistin vähän päätäni. ”Niillä on kyllä jatkuva tarve uusille työntekijöille…joka vuosi on haku päällä.”
”Voi olla, että ne ottaa vaan määräaikaisia”, ehdotin vastaukseksi. ”Eivätkö he tee pelkkiä menolentoja? Ehkä henkilökunta jää sinne, minne menee.”
”Voi olla”, hän nyökkäsi hyväksyvästi. Kävelimme erään kadun yli, missä ei ollut liikennevaloja ollenkaan, mutta auto oli jäänyt odottamaan meidän ylitystämme. Pidin molemmin käsin kiinni Nellin käsivarresta ja katselin häntä vierestä, kun hän seurasi kaupunkielämää. Tunsin tyytyväisyyttä siitä, että sain olla hänessä näin kiinni eikä hän pistänyt siihen mitään vastaan.
Saavuimme viimein Alberta-talolle. Kello oli kymmentä vaille yksi ja rakennuksen edustalla ei ollut ketään. Jalkakäytävällä seisoi yksi mainosteline tuulen riepoteltavana. ”Kirjajulkkarit! 29. helmikuuta, Tuula Nyberg, ’Eläimet’, tule paikalle!” Alberta-talon lasi-ikkunaan oli kiinnitetty sisäpuolelle muutama muukin ilmoitusjuliste tapahtumista ja niiden takana näkyi sponsorin vaatemainos kirkkaalla näytöllä. Talo oli pääasiassa tapahtumille suunnattu rakennus ja sitä käytettiin joka päivä. Tämänpäiväisen rekrytointitilaisuuden lisäksi illalle oli varattu CD-julkaisutilaisuus ja kirjailijan meet and greet. Seuraavalle päivälle oli suunniteltu toinen rekrytilaisuus samoilta järjestäjiltä.
Itse rakennus oli valkoinen, siisti ja muotoilultaan yksinkertainen. Rakennuksen puolessa välissä ulkoseinää oli yksi musta sisennetty raita koko rakennuksen leveydeltä ja se jatkui rakennuksen ympäri eräänlaisena design-ratkaisuna. Muuten rakennus oli simppeli. Ulko-ovet ja sen ympäröimä alue painui sisäänpäin jalkakäytävältä ja ovina oli pyöröovet. Voimakas tuuletus puhalsi heti ovista sisään astuttaessa. Nelli työnsi pyöröovia voimalla sisäänpäin ja vei meidät aulaan.

Aulassa oli kirkasta. Kattolamppuna oli samanlainen kirkas sädekehä kuin ostoskeskuksessa. Aula oli korkea ja valoisa, pääosin valkoinen sisustukseltaan ja muotoilultaan yhtä yksinkertainen kuin ulkopuolikin. Pyöröovista pääsi heti ensimmäiselle leveälle tasanteelle, jonka jälkeen tuli muutama porras ja ovet oikealle ja vasemmalle. Keskitasanteelta lähti toiset muutama porrasta, jonka jälkeen päästiin ylätasanteelle, josta lähtivät myös ovet oikealle ja vasemmalle. Peremmällä ylätasannetta oli kummallakin puolen pyöröraput yläkertaan. Keskellä aulan takaseinää oli pyörörappujen välissä iso musta kello, jonka viisarit ja roomalaiset numerot olivat merkitty hopeisin kohokirjaimin. Lattia oli valkeaa marmoria, mutta päällä oli tummanharmaa eteismatto, joka kulki keskeltä aulan etuovista ylätasanteelle kellon eteen. Aulan molemmissa sivuissa oli hyllyt esitteille ja lehdille. Tiedotuslehtiä ja ilmaisia kalentereita.
Aulan valo oli virkistävä. Nelli vei meitä ylätasanteelle oikeanpuoleiselle ovelle. Hän tiesi jo, missä rekrytilaisuus pidettiin.

Sali oli suuri ja korkea. Vaikka keskitasanteen oikea ovi tuntui sijainneen varsin lähellä tätä salia, se oli silti sopivan matkan päässä. Ensimmäiset ovet johtivat ennemmin huoneisiin kuin saleihin, ja ne oli tarkoitettu pienemmille tilaisuuksille. Tämä sali, johon juuri astuimme, oli täynnä kojuja ja ständeja, mutta tilaa ei oltu ahdettu täyteen joka nurkasta. Tilankäyttö näytti luonnolliselta ja paikoin jopa väljähköltä, jotta ensivaikutelma olisi vakuuttava.
Kojujen pöydillä oli niiden firmojen esitteitä, joita he edustivat, sekä ilmoittautumismonisteita, kuulakärkikyniä ja muistilappuja. Sisällä oli rauhallinen meno – ihmisiä oli kymmeniä, mutta myöhemmin tulisi lisää, kun ihmiset pääsisivät töistä. Heti ensimmäisenä ovesta seisoi meitä vastapäätä matkailuyhtiön koju, jossa etsittiin kiinnostuneita työntekijöitä keittiön, asiakaspalvelun ja somemainonnan pariin. Ohitimme kojun nopeasti ja käännyimme ovesta hieman vasemmalle jäädäksemme miettimään, miten etenisimme siitä eteenpäin.
Katsoin ympärilleni kiinnostuneena. Matkailuyhtiön koju houkutteli luokseen myyvillä kuvilla laivoista ja merimaisemista.
”Se taitaa olla jossain täällä…”, Nellin ääni hiljeni. Hän etsi Nefyrin logoa kojuriveistä. Minä tuijotin mietteliäästi kojuja ja arvelin, millä todennäköisyydellä saisin töitä täältä.
”No, mennään”, sanoin ja aloin viemään meitä eteenpäin. Kuljimme aivan kojujen vierestä, hitaasti, ja minä katselin joka ikisen läpi, välillä pysähtyen ja välillä kuunnellen sivusta, kuinka kojujen esittelijät kertoivat yhtiöistään ja niiden vapaista työtehtävistään muille. Nelli ei kiinnittänyt huomiota esittelijöihin ja heidän puheisiinsa. Hän kulki vieressäni kuin eteenpäin vetävänä voimana aina kun päätin pysähtyä kuuntelemaan esittelypuhetta jonkin kojun luokse. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa päämäärä ja hän oli sitä varten sinne tullut. Muutenhan täällä ei oltaisi.
”Katso!” hihkaisin, kun näin kuvan, jossa nainen hoiti puutarhaa hymy suussa ja puutarhasakset käsissään. Esittelykankaassa, joka roikkui kojun taakse pystytetylle puolipitkälle takaseinälle, luki keskikokoisella ja kukin koristellulla fontilla Kukkakansa Oy, ja se etsi lisää vahvistusta työporukkaansa. Nelli katsoi kuvan naista silmät pyöreänä ja katsoi sitten minuun.
”Oikeasti?” hän kysyi ihmetellen.
”Joo joo”, nyökkäsin innokkaasti ja pysäytin meidät sen kojun luokse. Nyt kun kerta oli tilaisuus hakea sellaiseen työhön, jossa sai katsella kukkia, niin päätin yrittää. ”Anteeksi, otatteko täyspäiväisiä työntekijöitä?”
Pöydän takana seissyt nainen heräsi omista ajatuksistaan ja kääntyi meidän suuntaamme. Hän näytti aluksi ilahtuneelta, että joku oli kiinnostunut heidän työmahdollisuuksistaan, mutta samalla se taisi olla pelkkää palveluhenkeä. Olihan heidän läsnäolonsa osin mainosta yritykselle.
”Joo, on meillä yksi paikka auki”, hän sanoi ja nyökkäsi. ”Muut paikkamme ovat osa-aikaisia. Suoritamme palveluja ympäri kaupunkia ja toimeksiantoja riittää.”
”No voihan…”, mutisin kulmat rypistyneinä ja katselin pöydällä olleita yhteystieto- ja kyselylomakkeita. Millä todennäköisyydellä minut palkattaisiin tuohon yhden työntekijän virkaan.
”Voithan sä kokeilla!” Nelli rohkaisi nopeasti, kun tajusi minun lannistuneen. Hän otti pöydältä yhteystietolapun ja tarttui kynään. ”Ei se haittaa.”
Tuijotin lomaketta hänen käsissään ja mietin edelleen epäröiden kulmat kurtussa. Nelli odotti hetken katsoen minuun, katsahti sitten nopeasti kojun takana seissyttä edustushenkilöä ja laski katseensa sitten alas lomakkeeseen ja alkoi kirjoittamaan nimeäni.
”Älä—ei se ole vaivan arvoista”, yritin estellä Nelliä, mutta hän jatkoi kirjainten kirjoittamista. Hiljenin ja hyväksyin hiljaa tilanteen. Yhtiötä edustava nainen otti pöydältä toisen lomakkeen ja antoi sen minulle.
”Täyttäkää vielä tämä. Siinä kysytään teistä lisätietoja, kuten käytettävyydestä ja aikaisemmat työkokemuksenne”, hän selitti. Otin lapun hiljaa katsoen häntä kulmieni alta ja luin sitten lapun kysymykset. Hakemuksen jättäminen tuntui yhtäkkiä typerältä, mutta päätin siitä huolimatta täyttää lomakkeen.
”Kyllä sä sinne voit päästä”, Nelli oli kohottanut katseensa ylös minuun ja katsoi lempeästi. ”Sen kuin jätät vaan.”
Aloin kirjoittamaan vastauksiani suu mutrussa.
Lahja Riipinen, kirjoitin lomakkeen alkuun. Syntymäaika 28. kesäkuuta -95. Autoa ei käytettävissä. Ajokorttia ei ole. Työkokemukset lastenhoito yksityisenä palveluna ja päiväkodissa. Myös kerroshoitajana hotellissa. Koulutus, ei mikään. Lukion käynyt, mutta ei suoritettu. Kiinnostaa puutarhatyö, koska kukat ovat kauniita. Ulkoilmatyö ja käsien likaaminen ei haittaa. Mitä vielä? Katsahdin Nellin lomaketta ja huokaisin sitten syvään.
”Mitä kirjoitit sinne?” Nelli kysyi. Hän oli saanut kirjoitettua ylös osoitteeni ja kirjoitti nyt puhelinnumeroani, jonka hän joutui katsomaan puhelimestaan. Hän muisti sen ulkoa vain osittain, mutta ei loppuosaa.
”Olennaisen”, vastasin lyhyesti ja laskin kuulakärkikynän pois. Nelli sai kirjoitettua numerot loppuun ja antoi sitten lomakkeen edustushenkilölle.
”Minä toimin suosittelijana”, hän sanoi antaessaan yhteystietolomaketta edustushenkilölle ja tämä aukaisi suunsa kulmat koholla.
”No sittenhän, merkitään se sinne!” nainen sanoi, otti kuulakärkikynän pöydältä ja kirjoitti sen yhteystietolomakkeeseen alas. ”Mikä on nimenne?”
”Nelli Vähä-Mattila”, hän sanoi.

”Enhän minä voi sinua pyytää suosittelijakseni”, mutisin sivusta, kun nainen kirjoitti Nellin yhteystietoja. Nelli ei vastannut minulle hetkeen mitään, vaan odotti, että nainen sai kirjoitettua tiedot ylös ja kiitti sitten lopuksi.
”Olkaa vaan yhteydessä, hän on hyvä”, Nelli sanoi naiselle rohkaisevasti ja tämä hymyili.
”Tietenkin. Katsomme asiaa parin päivän sisällä”, nainen sanoi hymyillen, otti minun täyttämäni lisätietolomakkeen ja oli kääntymässä poispäin. ”Kiitos paljon!”
Jatkoimme matkaa hitaasti eteenpäin.
”Voit sinä”, Nelli sanoi hetken päästä. ”Varmasti olisi joku muukin voinut.”
”Joo, no…”, nyökkäsin hitaasti. ”En ole kysynyt. Vähään aikaan. Ei ole tarvinnut hakea mihinkään.”
”Eihän se sitten haittaa mitään, että käytät minua”, Nelli hymyili lempeästi. Hänen hymynsä tarttui, pikkuhiljaa. ”Nyt etsitään se Nefyrin ständi. Missä se on?”
”Tuolla taaempana”, osoitin kojurivin taakse salin perälle. Kojujen takaseinien takaa näkyi muutama kymmenen mainoslippua, joista yksi oli Nefyrin, ihan taaempana. Se oli suurin. Nefyrin logo oli sinisellä taustalla ja nimi mustalla.

Kuljimme hitaasti kojurivin vierestä kohti määränpäätämme. Katselin edelleen kiinnostuneena työntekijöitä etsiviä yhtiöitä ja avoinna olevia työpaikkoja ja jätin muutamaan paikkaan vielä yhteystietoni, ennen kuin pääsimme salin perälle. Nelli yritti hellästi vetää minua mukanaan. Jätin yhteystietoni vielä siivouspalvelulle, hotelliketjulle ja julkiselle puolelle ruokapalvelutehtäviin. Muuhun minulla ei ollut työkokemusta, saati koulutusta. En nähnyt vaivan arvoiseksi jättää hakemusta. Nelli ei jättänyt hakemusta mihinkään. Hän oli tyytyväinen nykyiseen työhönsä, vaikka halusikin päästä kuuntelemaan Nefyrin myyntipuhetta.
”Teemme reittilentoja planeetta B24:ään, ja juuri nyt—”, lähestyimme Nefyrin kojua. Se oli teltta, jonka värit olivat pääosin sinistä ja mustaa. Teltan takaseinälle oli pystytetty seinä, jonka päälle oli levitetty laaja musta kangas, jossa näkyi pieniä pisteitä tähtinä eri etäisyyksien päästä. Hieman kankaan vasemmasta alanurkasta, tähtien välistä kulki kuva aluksesta. Teltan seinät ja katto olivat sähkönsiniset. Telttakangas oli vedetty laajasta suuaukosta sivuun kuin verhot. Edustushenkilökunnan ja vierailijoiden välissä oli pitkä sininen pöytä ja sen päälle oli levitetty musta läpinäkyvä pöytäliina. Teltan ulkopuolella oikeassa katonpuoliskossa oli kaksi erikokoista, mutta korkealle kiinnitettyä pahvia, jotka kuvastivat isoa ja pientä planeettaa lähes toisissaan kiinni. Mainoslippu seisoi teltan vasemmalla puolella ja toinen samanlainen oli pystytetty oikealle, salin seinän viereen. Sijaitsimme salin takana, ihan kulmassa.
Nelli vei meitä lähemmäs pöytää. Minä sipaisin kippuralle menneen hiussuortuvani korvan taakse ja tuijotin mustaa kangasta. Alus muistutti työläisenhattua. Siinä oli kaksi isoa ikkunaa molemmin puolin alusta ja siivekkeet sivuilla.
”—tarvetta on kunnossapitäjille, siivoajille, emännille, perämiehille, kenttämiehille ja rahtaajille. Myös kapteenien virka on auki, mutta vain yhdelle tällä hetkellä. Isäntiä kaivataan emäntien ohelle, sillä matkustajien joukossa voi olla miespuolisia henkilöitä, jotka haluavat palvelua vain—”
”Aiotko hakea?” käännyin Nellin puoleen. Nelli kuunteli hiljaa eikä sanonut mitään.
”—B24 planeetta on vakiokohteemme ja asutettava. Muita kohteitamme ovat C15 ja W50. Osa henkilökunnastamme on jäänyt kohteisiin ja osa on vaihtanut muihin tehtäviin, joten meillä on tarvetta lisätyöntekijöille. Kohteissa on hotellit, mutta ne ovat varattu matkustajille. Henkilökuntien asunnot ovat kaikki varattuja. Lennot kulkevat edestakaisin kerran viikossa, paitsi C15 ja W50. Hengitysilmatilanne on aina varmistettu. Keinotekoiset ilmakehät on suunnitteilla C15 ja W50.”
Nelli otti askeleen lähemmäs pöytää ja odotti, että pääsisi puhumaan jollekulle. Minä seisoin niillä sijoillani, tuijotin puhuvaa henkilöä pitkään ja kuuntelin. Katsahdin vielä nopeasti Nelliä ennen kuin käänsin katseeni edustushenkilöön.  
”—tarvitaan lentohenkilökuntaa varmistamaan matkustajien viihtyvyys ja turvallisuus. Koulutus on plussaa, mutta ei pakollista. Hakemuksen voi jättää tässä tai verkkosivuillamme—”
”Anteeksi”, Nelli sai tavoitettua jonkun. Miehellä oli yllään beigen värinen kauluspaita ja vaaleat farkut. ”Koska työ alkaisi?”
”Mitä työtä tarkoitat?” mies kysyi.
”Kunnossapitäjän.”
”Heti.”
”Heti?” Nellin kulmat kurtistuivat. Mies nyökkäsi. ”Miksi niin pian?”
”Meiltä lähtee pieni osa eläkkeelle ja osa siirtyy ylempiin tehtäviin”, mies selosti ja nojasi molemmin käsin pöytään. ”Kunnossapitäjille on aina tarvetta.”
”Ei kai nyt aina…”, Nelli hiljeni.
”On”, mies nyökkäsi uudestaan ja katsoi tiiviisti Nelliin. ”Kalustoa on paljon. Pääkeskuksen lisäksi myös kohteissa on alustoja, joissa tarvitaan apua. Kunnossapitäjiä ei ole montaa, jotka suostuvat matkustamaan edestakaisin.”
”Ahaa”, Nelli nyökkäsi. Hän kääntyi etsimään minua ja otti pari askelta lähemmäs. ”Lähdetään.”
”Nyt jo?” olin edelleen kiinnostunut selostuksesta.
”Joo. Tää työ edellyttää reissaamista”, Nelli sanoi ja tarttui minua käsivarresta. ”En mä pysty sellaseen.”
Olin hetken hiljaa.
”Mun takia”, sanoin.
Nelli oli hiljaa. Pudistin päätäni ja katsoin häneen.
”Mä haen sun kanssa.”

Nelli jäi seisomaan niille sijoilleen, kun minä otin askeleita lähemmäs pöytää ja lähestyin samaa miestä, jota Nelli oli jutustanut. Katsoin pöydälle ja toivoin näkeväni ilmoittautumislomakkeen jossain.
”Voiko tästä ilmoittautua?” kysyin ja osoitin lomakkeita. Mies katsoi pöydällä olleita papereita, katsoi toiseen suuntaan pöytää ja etsi toisesta pinosta rekrytointilomakkeet. Hän antoi yhden minulle. ”Saanko toisenkin?”
”Mitä sä--?” Nelli ihmetteli ja tuli takaisin pöydän luokse. Minä etsin vapaana olevan kuulakärkikynän ja aloin kirjoittamaan yhteystietojani. ”Mitä työtä sä haet?”
”Mitä vaan.”
”Mut kai sä ymm—”, Nelli oli sanomassa ennen kuin nosti päänsä ja katsoi miestä. ”Onko kaikki työt sellaisia, että niissä pitää matkustaa?”
”On.”
”Lahja”, Nelli yritti puuttua ottamalla minulta kynää. ”Meillä on tilanne hyvin just nyt. Ei.”
”Minä haluan”, sanoin ja pidin tiukasti kiinni kynästäni. ”Ala kirjottaa.”
Osoitin kynän toisella päätä täyttämätöntä lomaketta vieressäni. Nelli tuijotti minua pitkään. Minulla sauhusi kynä.
Nelli näytti tyytymättömältä.
”Onko kynää?” hän kysyi tiukasti mieheltä. Mies tunnusteli takataskujaan ja veti esiin ainoansa. Nelli alkoi kirjoittamaan.
Annoin täytetyn lomakkeen miehelle, napsautin kuulakärkikynän kiinni ja laskin sen pöydälle.
”Saanko kysyä?” mies katsoi minuun ystävällinen hymy kasvoillaan. ”Mikä sai teidät hakemaan meille?”
”Uuden uran mahdollisuus”, vastasin. Nelli sai kirjoitettua oman lomakkeensa ja nousi nyt seisomaan suoraan. Hän napsautti kuulakärkikynän kiinni ja antoi sen lomakkeineen miehelle, ennen kuin tunki kätensä pitkän nahkatakkinsa taskuihin. Mies otti vastaan lomakkeen.
”Ja minua et laita suosittelijaksi”, Nelli osoitti minun papereitani miehen käsissä ja oli ottamassa niitä varmistaakseen, etten vain ollut laittanut sinne häntä.
”En laittanut”, sanoin huitaisten kädellä ilmaa ja olin kääntymässä poispäin. Nelli kääntyi perässäni.
”—sin aluksemme on juuri vihkitty käyttöön. Vanhaa kalustoa on päivitetty, mutta päivi—”

Astuimme salista takaisin aulaan. Menin heti ulko-ovien vieressä olleelle hyllylle hakemaan esitteitä tulevista tapahtumista. Nelli seurasi minua kädet nahkatakkinsa taskuissa ja kulmat hieman kurtussa. Minä otin hyllystä yhden esitteen, katsoin sen kantta ja otin perään toisen.
”Mihin nyt?” kysyin selaten esitteitä. Nelli oli vaiti. Hän käveli pyöröovista ulos. Huokaisin syvään, otin käsissäni olevat esitteet ja työnsin ne takaisin hyllyyn. Sitten otin askeleita mennäkseni hänen peräänsä.
”Älä nyt”, lepyttelin häntä, kun pääsin ulkoilmaan. Nelli oli kävellyt ovista jalkakäytävälle ja lähtenyt kävelemään kohti ostoskeskusta. Otin pari juoksuaskelta. ”Nelli.”
”Miten sä ajattelit, että tää toimii?” Nelli käänsi päätään katsoakseen olkansa yli minuun. Hänellä oli kulmat yhä kurtussa ja vihainen katse. Nahkatakin leveä kaulus peitti pienen osan hänen leuastaan, kun hän oli kääntynyt minuun päin. Hänen normaali kävelytahtinsa oli nopeampi kuin omani.
”Me matkustetaan yhdessä!” vastasin. Yritin pysyä hänen vierellään. Nelli katsoi vielä sekunnin minuun ja kääntyi sitten katsomaan eteensä.
”Et sä voi olettaa, että me päästään samaan koneeseen töihin”, Nelli sanoi vihaisesti. Kävelimme risteykseen, jossa liikennevalot näyttivät punaista. Tartuin häntä käsivarresta ja nojasin häneen.
”Älä nyt”, sanoin uudestaan, lepytellen. Nelli ei katsonutkaan minuun vaan tuijotti eteenpäin jalankulkuvaloihin. ”Voihan se olla, että me päästään samaan alukseen. Sitä paitsi näkisimme kyllä tasaisin väliajoin!”
”Se ei riitä”, Nelli kurtisti kulmiaan enemmän. ”Etkö sä välitä yhtään?”
”Mistä?”
”Me ei oltais enää yhdessä niin paljoa”, Nelli selitti ja näytti nyt kärsivältä.
”Ainahan me voidaan pitää yhteyt-”
”Sä et nyt tajua, muru”, Nelli suuttui ja katsoi nyt viereensä, minuun. Katsoin häntä tyynen ihmeissäni. ”Mä en halua olla niin kauan sun luota pois!”
Tunsin, kuinka lihakset suuni ympärillä tiukentuivat ja suuni meni viivaksi. Aloin itse tuntea pientä tyytymättömyyttä, joskin olin pahoillani siitä, etten voinut pahoitella koko tilannetta Nellille.
”Meidän pitää pystyä olla erossakin”, sanoin tiukasti. Nelli hämmästyi vastaustani, mutta näytti yhä tyytymättömältä.
”Ei niin kauaa”, hän vastasi.
”Miten niin?”
”Eikö sulle tuu yhtään ikävä?!” Nelli ihmetteli vihaisena. ”Ymmärrätkö sä millaisissa olosuhteissa ja millaisista ajoista siellä puhutaan?”
”Niin?” kysyin ihmeissäni. Valot vaihtuivat vihreiksi. Jäimme seisomaan paikoillemme. Nelli kääntyi kokonaan minuun päin ja levitti kätensä.
”Pahimmassa tapauksessa me jouduttaisiin eri koneisiin, eikä nähtäisi pitkään aikaan!” hän selitti vihaisena. ”Ymmärrätkö nyt?”
Menin hiljaiseksi. En osannut sanoa tuohon mitään. Nellin kädet laskeutuivat alas ja hän katsoi minua kärsivän näköisenä.
”No ei meidän ole pakko ottaa sitä työtä vastaan” sanoin hiljaa. ”Minä vain halusin…jotain muutakin kuin vain lastenhoitoa.”
Olimme hiljaa. Ihmiset liikkuivat vierestämme ja valot olivat yhä vihreät. Kohta ne alkoivat sykkiä ja valo vaihtuisi. Vetäisin syvään henkeä ja katsoin raskaasti Nelliin. Nelli näytti edelleen kärsivältä, mutta hän taisi luovuttaa. Hän katsoi hetken vasempaan kohti ohi kävelevää ihmisvirtaa, katsoakseen heidän selkiään. Sitten hän katsoi taas minuun.
”Sitäkö sinä haluat? Ota se puutarhahomma!” hän vastasi. Nyt aloin minä vuorostani kimpaantua.
”Minä haen minne haluan!” korotin ääntäni, mutta en vielä niin paljoa, että ihmisten huomio olisi kiinnittynyt meihin.
”Miksi sä sitten haet avaruusfirmaan, kun sä voit olla minun kanssa?!” Nelli korotti vuorostaan ääntään.
”Koska mä haluan muutakin, kuin vain lastenhoitoa!” toistin, ääni kovana. Oli lähellä, etten suuttunut huutaakseni. ”Tuolla mä saisin vaikka kuinka kiinnostavan työn!”
Nellin suu tiukkeni viivaksi ja hän katsoi molempiin suuntiin. Valot olivat vaihtuneet punaisiksi ja kadunpuolemme oli tyhjä kulkijoista, ainakin sen hetken. Hän luovutti ja päätti antaa olla.
”Monelta se meidän bussi tulee?” hän kysyi tyhjästi. Katsoin vihaisena poispäin.
”En tiiä.”
Nelli alkoi surullisena kaivamaan puhelintaan. Minä en tuntenut sääliä.
”Mä pystyn mihin tahansa työhön, kunhan mulle annettais mahdollisuus!” sanoin vihaisena. Nelli pudisti päätään ja nosti toisen kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.


Istuimme linja-auton takaosassa, minä ikkunan vieressä. Katselin ohi lipuvia maisemia ja näin itseni puoliheijastuksena. Nelli katsoi alaspäin puhelimeensa hieman surullisen näköisenä ja näppäili sen näyttöä. Hän paineli eri sovelluksia esiin, mutta ei käyttänyt niistä yhtäkään. Suljin silmäni ja hengitin hiljaisuudessa. Sen rikkoi lasien läpi kulkeutunut liikenteen ääni ja sisällä olleiden ihmisten puhe. Meidän välillämme oli pitkään ollut hiljaisuus. Nelli näytti siltä, kuin hän olisi ehkä suostunut läheisyyteen, mutta minä olin vielä vihainen. Hengitin syvään ja katsoin ulos. Vuoksennevan kadut alkoivat hiljentyä mitä kauemmas keskustasta kuljettiin, mutta ihmiset alkoivat päästä töistä, joten linja-autossa istui kotiinsa pääseviä kansalaisia. Joka pysäkillä joku nousi kyytiin ja joku pois.
Muistin. Pitää soittaa äidille. Hän oli varmasti kiinnostunut siitä, miten tyttöjen kanssa oli mennyt. Ajatus sai minut leppymään ja kaivoin puhelintani esiin.
Nelli tutki julkisen liikenteen sovelluksen sisältöä, kun minä näppäilin äitini numeroa esiin ja klikkasin vihreää puhelimen kuvaa. Asetin puhelimen korvalleni ja odotin.
”Puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä, olkaa hyvä ja—”
Huokaisin syvään ja suljin puhelimen.  
Olin riippuvainen äidistäni. Henkisesti. Hän on läpi nuoruuteni valanut minuun itsevarmuutta ja uskoa itseeni. Äitini on yksinhuoltaja. Hän muistutti Nelliä jollain tapaa ja ehkä siksi he tulivatkin niin hyvin toimeen. Joskus moitin itseäni siitä, etten ole kunnolla päässyt irti äidistäni.
Nelli katsoi sivusilmällä puhelimeni näyttöä ja jatkoi oman puhelimensa kanssa touhuamista. Minä kirjoitin äidilleni viestiä.
”Soita kun ehdit! Hain töitä!” ja loppuun laitoin hymy emojin.
Suljin puhelimen ja annoin sen levätä käsissäni. Katsoin päiden yli kuljettajaan peruutuspeilin kautta ja seurasin kiinnostuneena hänen rattia kääntäviä eleitään. Nelli katsoi minuun kulmiensa alta.
”—jousimiehen kadulle on tullut uusi liik—”, joku oli sanomassa jossain lähellä jotain, mutta Nellin ääni keskeytti ajatukseni.
”Se varmaan nukkuu.”
Käännyin katsomaan häneen pitkään.
”Sähän tiedät et se tykkää päiväunista”, Nelli jatkoi. En sanonut mitään hetkeen.
”Niin varmaan”, sanoin lopulta ja katsoin alas käsissäni olevaan puhelimeen. Olimme taas hetken hiljaa. Vetäisin syvään henkeä ja päätin vaihtaa aihetta. ”Mitä syödään?”
”Mitä sä haluat?” Nelli kysyi. Hänen ilmeensä oli sekoitus surullista ja vaivaantunutta, mutta hän yritti.
”Mitä meillä on kaapeissa?” mietin hiljentyen hetkeksi.
”Ei mitään.”
Räpsäytin silmiäni lempeästi ja hymyilin hieman.
”Tagliatellee”, sanoin. ”Ja tomaattikastiketta.”
Nelli naurahti.
”Käydään sit kaupassa”, hän sanoi.

Jäimme pois Palomäenkadulla ja kävelimme lähettyvillä olleeseen kauppaan. Alue oli vähemmän tiheästi asuttua kuin keskustassa. Kerrostaloaluetta. Valtaosa kerrostaloista olivat likaisen keltaisia, mutta ne olivat nykyaikaisia ulkomuodoltaan. Kauppa oli alueen ainoa. Lähettyvillä oli yksi sisäkenttä ja jossain kauempana uimahalli.
Kävelimme kauppaan sisään ja otin ostoskorin. Nelli etsi heti ensimmäisenä kaurarouhevalmistetta kylmähyllyistä, jotka sijaitsivat jonkin etäisyyden päässä ovista. Heti ensimmäisinä olivat hedelmät ja vihannekset. Minä etsin sipulia.
Puhelimeni alkoi soida. Kaivoin sen taskustani ja katsoin näyttöä nopeasti ennen kuin painoin vihreää.
”Hei äiti!”, sanoin iloisesti ja jatkoin vihannesten tutkimista. Otin koriini sipulipussin. ”Olit varmaan nukkumassa?”
”Joo”, kuului puhelimesta käheä ääni, joka selkiytyi pikkuhiljaa. ”Olit yrittänyt näköjään soittaa. Hait töitä?”
”Joo”, aloitin iloisesti ja käännyin ympäri etsiäkseni kuivahyllyistä valkosipulia. ”Käytiin tossa keskustassa eräässä rekrytointitapahtumassa. Siel oli kaikennäköistä.”
Ääni yskäisi pari kertaa.
”Mä luulin, että sä olit tyytyväinen siihen hoitotyöhön”, äiti sanoi. ”En nyt muista kauanko oot ollu siellä.”
”Puol vuotta”, vastasin.
”Puol vuotta? No eihän se niin pitkään olekaan.”
”Vaihdoin silloin, etkö muista? En kestänyt sitä Van der Hoffmanin perhettä.”
Ääni hiljeni hetkeksi.
”Sä et kestä ketään”, äiti sanoi rehellisesti. ”Mikä tässä perheessä on vikana?”
”Ei mikään”, sanoin hiljaa hetken hiljaisuuden päästä. Löysin valkosipulit, mutta en ollut vielä koskenut niihin. Nelli tuli kaurarouhepussin kanssa luokseni ja pudotti ostoksensa koriin. Hän kääntyi heti etsimään tomaattimurskaa.
Puhelimessa oli hetken hiljaista.
”Mitä sieltä rekrytointitilaisuudesta nyt sitten löyty?”
Piristyin vähän.
”Siellä oli puutarhafirma, joka etti täysaikaista työntekijää”, aloitin innokkaasti. ”Ja sit siellä oli Nefyr. Hain sinnekin.”
”Siinäkö kaikki? Et sit muualle hakenu”, äiti ihmetteli. Heitin valkosipulit koriini ja aloin etsimään basilikaa.
”Hain minä muuallekin.”
”Ja sille Nefyrille? Oletko varma?”
”Olen”, hihkaisin ylpeänä. Hetken oli jälleen hiljaista.
”Varmasti ne sinut ottaa”, äiti sanoi. ”Ne olis hölmöjä, jos ne ei sua ottais.”
Hymyilin itsekseni iloisena puhelimeen.
”Otitko selvää, että vaatiiko ne koulutusta?” äiti kysyi.
”Otin. Ei koulutusvaatimusta. Missään hakemassani.”
Yrtit olivat hieman sivummalla ulko-ovista, etteivät ne nyhjääntyisi liian nopeasti. Tartuin basilikaruukkuun ja laskin sen varovasti koriini. Minnehän Nelli oli kadonnut.
”Koita nyt hakea rohkeasti lisää, kun pääset kotiin”, äitini rohkaisi puhelimen toisesta päästä ja kuulosti siltä kuin olisi sulkemassa puhelinta. Nyökkäilin itsekseni ja hymyilin. ”Oliko jotain muuta?”
”Ei”, sanoin ja lähdin kävelemään kylmähyllyjen ohi etsiäkseni Nelliä.
”Menen nyt keittämään kahvia, pistä viestiä jos tulee jotain”, äiti sanoi ja ääni kuulosti etääntyvän puhelimesta. ”Moikka.”
”Moi”, sanoin kiireesti ennen kuin puhelu päättyi. Otin puhelimen korvaltani ja suljin sen. Nelli oli säilykehyllyllä etsimässä oikeanlaista tomaattimurskaa. ”Löytyykö?”
”Löytyy”, Nelli katsoi ylös hyllyyn, otti kaksi tölkkiä ja laski ne koriini. Hän nappasi myös pienen purkin oliiveja.
”Miksi sä Nefyristä olit kiinnostunut?” kysyin yhtäkkiä. Nelli katsahti nopeasti minuun ja jatkoi sitten hyllyn tarjonnan selaamista.
”Siellä on töitä tarjolla”, Nelli selitti ja otti pari askelta eteenpäin, hyllyistä poispäin. ”Kuvittelin, että saisin päämajan lähettyviltä työpaikan. Eikä tarvitsisi lähteä mihinkään.”
Aihe oli vielä arkaa aluetta. Viimeinen lause tuntui piikiltä.
”Mutta miksi juuri sinne?” kysyin, pyytäen tarkentavaa vastausta. Nelli kääntyi katsomaan minuun ja rypisti hieman otsaansa. Hän oli hetken hiljaa ja mietti vastaustaan.
”Se vois olla mielenkiintoista”, hän sanoi lopulta. Kallistin päätäni.
”Siitä syystä minäkin hain sinne”, sanoin viekkaasti.
”Mielenkiintoista voi olla muuallakin”, Nellin toinen kulma kohosi ja hän käänsi päänsä poispäin. En luovuttanut.
”Mutta avaruus! Ja tähdet!” yritin selittää, levittäen käsiäni hieman sivuille samalla kun Nelli käveli eteenpäin. Hän oli kuin ei olisi kuunnellutkaan. ”Se olis…jotain aivan muuta!”
Nelli vei meidät maustehyllyille ja otti hyllystä suolan. Hyllyjen välit olivat kapeat, sillä kauppa oli pieni. Meidän lisäksemme oli ehkä yksi toinen ja hän oli pakastealtailla kassojen vieressä. Nelli pysyi hiljaa ja jatkoi matkaansa sinne.
”Mä tiedän, ettei me jouduta olemaan erossa, mä tiedän”, sanoin vuorenvarmana ja pitäen käsiäni nyrkeissä rintaani vasten. Nelli katsahti minuun jälleen otsa rypyssä ja kääntyi sitten poispäin. Pakastealtailla hän työnsi luukun auki ja otti sieltä jalopenopopperit ja heitti laatikon koriini.
”Muru”, kutsuin häntä anellen. Kävelimme pakastealtailta kassoille ja aloimme purkamaan koria ostoksista. Nelli kaivoi nahkatakkinsa taskusta tummanruskean ohuen lompakon. Odotin hänen edes katsovan minuun päin. Ei katsonut.


Kotona Nelli heitti avaimet sivupöydällä olleeseen astiaan ja kumartui riisumaan matalia nahkasaappaitaan. Minä olin kantanut ruokakassin, kuin kiitoksena ja anteeksipyyntönä siitä, että hän oli ostanut ruoat ja joutunut vielä sietämään minua. Laskin ostoskassin ja riisuin ruskeat korolliset nilkkurini. Kiedoin punaisen kaulaliinan kaulani ympäriltä ja heitin sen naulakkoon ylös, juurikaan välittämättä minne se laskeutui. Nelli laittoi saappaansa kenkätelineeseen ja avasi nahkatakkinsa ainoan napin. Minä katsoin häntä hiljaa. Riisuin beigeä lyhyttä villatakkiani ja ripustin sen naulakkoon.
”Minä teen ruuan”, sanoin ja menin eteisestä keittiöön, mikä oli heti eteisen vieressä. Nelli ripusti takkiaan henkariin ja laittoi sen naulakkoon. Sitten hän asteli olohuoneeseen, joka oli heti eteisestä eteenpäin.
Asuimme kaksiossa. Keittiö oli oma tilansa ja sieltä oli pieni ikkuna sisäpihalle. Olohuoneessa oli iso televisio, jonka edessä olivat puusta tehty beige sohvapöytä ja tummanruskea kangassohva. Sohvan takana oli leveä parisänky, jonne pääsi molemmilta puolilta. Olohuoneen sisääntulosta toisella puolella huonetta oli iso ikkuna kadulle, ja siinä edessä oli tietokonepöytä ja tietokone kaiuttimineen. Lattialla oli sohvan edessä valkoinen pyöreä matto ja toinen samanlainen oli sängyn alla. Seinillä ei ollut kuin kaksi abstraktia taulua, toinen oli vaaleanpunaisen ja mustan sekoitus ja toiseen oli kuin lätkäisty kaikki päävärit yhdellä heitolla. Asunnon seinät olivat mustat ja lattia oli vaaleanruskeaa parkettia.
Aloin purkaa ostoksia ja työntää ylimääräisiä tarvikkeita jääkaappiin. Kaurarouhepussi, tomaattimurskaa, sipulia, valkosipulia, basilikaa, suolaa, luettelin pöydällä olleita tarvikkeita ja mietin mikä puuttui. Ei helvetti. Pasta unohtui.
Olohuoneesta joku käynnisti tietokoneen. Minä etsin kuivakaapeista jotain, mikä korvaisi sen. Makaronia löytyi. En suostunut käyttämään sitä.
Menin eteisen kautta olohuoneeseen. Nelli istui tietokoneen ääressä ja klikkaili verkkosivuilla musiikinstriimauspalvelua esiin.
”Riisiä vai pastaa?”
Nelli ei vastannut. Hän kirjoitti näppäimistöllä tietokoneen ruutuun hakusanoja. Menin takaisin keittiöön ja etsin kuivahyllyiltä riisiä. Löytyi kahden desimitan verran. Ei riittänyt mihinkään. Laskin riisipussin pöydälle ja kurkotin ottamaan makaronipussin. Olohuoneesta alkoi kuulua musiikkia. Dynaamoa.
Huokaisin syvään ja käännyin kohti keittiön ja eteisen välistä ovensuuta.
”Nelli”, kutsuin häntä, kaivaten. Odotin hetken aikaa ja mitään ei kuulunut. Vain musiikkia. Huokaisin uudestaan ja menin olohuoneeseen.
Nelli oli noussut tuoliltaan ja kääntynyt kohti toista puolta huonetta, kuunnellen musiikkia silmät kiinni ja hieman nyökytellen päätään mukana. Aloin tuntea itseni epätoivoiseksi. Aloin olla jopa pahoillani siitä, että olin jättänyt työhakemuksen Nefyrille.
Hän lähestyi hitaasti, askel kerrallaan ja avasi viimein silmänsä, kun oli melkein minun luonani. Hän tarrasi minua käsistä ja levitti ne. Hän katsoi suoraan silmiini, pitkään. Voimat jaloissani tuntuivat heikentyneen. Tuijotimme vain toisiamme, hänen päänsä yhä nyökytellen musiikin tahtiin. Tunsin rinnassani lämpöä.
”Nelli”, kutsuin häntä uudelleen. Nelli jatkoi tuijottamistaan. ”Muru, mä oon pahoillani.”
Nelli sulki silmänsä ja kääntyi ympäri. Pää jammaili musiikin tahdissa.
Huokaisin syvään. Käännyin ja lähdin takaisin keittiöön. Otin keittiön alakaapista kattilan ja täytin sen vedellä. Keittiöstä kuuluneet äänet upposivat musiikin sekaan. Asetin kattilan liedelle ja aloin leikkaamaan sipulia.

”Ruoka on nyt muhimassa”, sanoin tullessani olohuoneeseen. Nelli istui tietokoneen ääressä ja selasi jotain verkkosivua. Taustalla oli soinut Dynaamon klassikkohitit. Menin Nellin selän taakse ja kurkistin mitä hän teki. Hän katseli Nefyrin verkkosivuja ja etsi tietoa planeetoista. Ruudulla oli kuva B24:stä. Nefyrin verkkosivut olivat pääosin siniset, mutta kuvia planeetoista ja avaruudesta oli vähän väliä, joten sininen sekoittui paikoitellen mustaan. Nelli vieritti sivupalkkia alas ja klikkasi esiin C15:n tiedot. Annoin hänen olla ja kiersin sohvalle istumaan ja kuuntelemaan musiikkia. Nelli klikkaili hiirellä pari kertaa. Päätin ottaa kaukosäätimen ja katsoa televisiota. Jos tulisi vaikka uutiset. Painoin television auki ja odotin, että näytölle ilmestyisi kuva.
Musiikki ja televisiosta kuulunut ääni sekoittuivat sotkuksi. Laskin television ääntä pienemmälle ja aloin etsimään kanavaa, mikä näyttäisi jotain kiinnostavaa. Kello oli neljä. Ehkä laitan elokuvan taustalle siksi aikaa, kun ruoka valmistui.
”Nää etäisyydet on valtavat”, Nelli sanoi hetken päästä ja vavahduin tuijottamasta television ruutua. ”Neljä valovuotta B24:ään ja kahdeksan C15:aan. Se on kilometreinä aika valtavasti.”
”Entä W50?” kysyin. Nelli klikkasi seuraavan sivun auki ja etsi tietoa.
”Kaksitoista.”
”Niin paljon?” ihmettelin ja hieroin takaraivoani samalla kun nojasin sohvan käsinojaan. Nelli istui vain paikallaan eikä sanonut mitään. Hänen kulmansa kurtistuivat ja suu vääntyi alaspäin. Katsoin häntä pitkään odottaen, että hän sanoisi jotain muutakin.
”Kuljetusta ei heti oo saatavilla”, Nelli totesi. ”Ja lentomatkat kestää viikon suuntaansa. Siis B24:n tapauksessa. Noista kahdesta muusta en tiedä.”
Televisiosta tuli luonto-ohjelma yleiskanavalta. Muilta kanavilta tuli visailu- ja deittiohjelmia. Niitä ei kukaan katsonut. Yleiskanava näytti onneksi luonto-ohjelmia joka päivä, ja uutiset. Kaikki mielenkiintoisiksi tarkoitetut ohjelmat olivat striimauspalveluissa. Omistimme kaikki saatavilla olleet pilvipalvelut, muttemme käyttäneet niitä niin ahkerasti. Yhdestä palvelusta katsoin tilannekomediasarjoja ja vanhoja klassikkosarjoja, joista ei tullut kuin hyvälle mielelle. Nelli katsoi niitä minun kanssani, vaikka ei juuri perustanut televisiosarjoista. Hän oli enemmän musiikin kuuntelija kuin television katselija. Hän kuunteli Dynaamoa, Gibbsiä ja Disco afternoonia; vanhoja disco- ja pop-yhtyeitä, jotka tulivat joskus 30 vuotta sitten kuuluisiksi. Yhtyeet olivat jo lopettaneet toimintansa, mutta Nelli soitti heidän musiikkiaan yhä uudelleen ja uudelleen, kyllästymättä.
”C15 kestää pidempään, ku viikon – melkein kaksi viikkoa. Ja W50 kestää yli 4 viikkoa”, Nelli luki ääneen tietokoneesta.
Kuuntelin hiljaa ja tuijotin televisiota.
Nelli klikkasi W50:n tiedot takaisin esiin ja luki niitä.
”W50 on suomalaisten ainut yksin löytämä planeetta.”
”Eikä!” sanoin epäuskoisesti ja käänsin päätäni televisiosta häneen. ”Entä ne muut?”
”B24 on ranskalaisten ja C15 yhdysvaltalaisten.”
”Ja suomalaiset löys oman planeetan?” kysyin ihmeissäni.
”Joo. Hemmetin kaukaa”, Nelli pudisti päätään. Vedin syvään henkeä.
”Jos mä saan töitä”, aloitin varovasti, miettien. ”Niin mä lupaan etten ota sitä vastaan.”
Nelli liikautti vähän päätään minun suuntaani ja katsoi minua toinen kulma koholla. Katsoin häntä kulmieni alta suu viivana.
”Jaa lupaatko?” Nelli varmisti. Nyökkäsin hiljaa. Hänen murjotuksensa ja planeetoiden tiedoista kuuleminen sai minut miettimään. Kaduin tosin heti, kun olin lupaukseni antanut. Nelli katsoi minuun tyynesti ja kääntyi sitten taas tietokoneen suuntaan.
”Saanko minä katsoa?” kysyin nousten jo sohvalta. Nelli nousi tuolilta ja käveli ohitseni eteiseen. Istuuduin hänen paikalleen ja luin avoinna ollutta verkkosivua syventyneenä.
”B24, määränpäässä hotelli, jonka yhteydessä sisätilauima-allas ja sauna. Eläkeläisten ja pariskuntien paketit. Premium paketit. Hinta 2 100 euroa viikolta. Ei all inclusive-vaihtoehtoa.”
Skippasin nuo tiedot ja etsin tietoa itse planeetasta.
”Halkaisija 4 500 kilometriä, kuivaa maata ja vuoristoa pohjoisosissa. Vahvistettu keinotekoinen ilmakehä, mutta ilmansaanti on varmistettu sisätiloissa. Lämpötila +50°C, yöllä laskee -100°C:een. Lähin aurinko Proxima Centauri C. Vettä saadaan pohjois- ja eteläosista. Luontoa vähän.”
”Millaistahan tuolla on asua…”, pohdin hiljaa ääneen.
Nelli tuli takaisin ja nojasi käsillään tuolin selkänojaan, katsoen olkani yli tietoja näytöllä.
”Tuokin planeetta me liataan”, Nelli totesi valmiiksi huvittuneena. ”Ei maapallo riitä.”
”Älä nyt”, vaivaannuin ajatuksesta ja katsoin planeetan nimeä B24. ”Bonaquet.”
”Mistä se nimi on keksitty?” Nelli kysyi ja lähestyi olkani yli tietokoneen ruutua lukeakseen. ”Jonkun ranskalaisen mukaan?”
”Ranskalainen löytöretkeilijä”, sain luettua nopeammin. Klikkasin auki tiedot C15:sta. Ruudulle ilmestyi kuva valkeasta planeetasta.
”Valkoinen hiekkaparatiisi, jossa on paljon luonnonvaloa. Eläkeläispaketit ja premium-paketit 7 000 euroa, 2 viikkoa. 4 viikkoa 14 000 euroa.”
”Kellä on varaa tämmöseen?!” Nelli ihmetteli kovaan ääneen.
”Jotkut säästää”, vastasin kuin ohimennen ja jatkoin lukemista.
”C15, Crest. Halkaisija 6 500 kilometriä. Suuressa kraatterissa on luonnonvettä. Vedessä elämää, mutta planktonin muodossa. Ilmakehää ei ollenkaan. Rakennukset ilmaturvatut. Hotellikiinteistössä oma iso uima-allas ja aktiviteettikenttä. Ei all inclusive.”
”Miksei nää oo täyspalveluita?”
”Ei varmaan oo tarpeeks resursseja ylläpitämään ylensyöntiä”, Nelli vastasi mietteliäästi. ”Mieti jos meet tonne ja syöt kaiken aikaa. Ei riitä ruoka kaikille, ku koko ajan pitää olla ruokaa saatavilla.”
”No, joo”, myönsin nyökkäillen ja katsoin vielä planeetan nimeä. ”Crest?”
”Täähän oli yhdysvaltalaisten löytämä?”
”Joo.”
”Mistähän se nimi tulee…”, Nelli pohti ja luin nopeasti esittelytekstin.
”Crest on yhdysvaltalaisen John. J. Richardsin löytämä planeetta, jonka nimi on inspiroitunut sen valoisasta maisemasta. Planeetan alkuperäiseksi nimeksi oli annettu Crestfallen, masentunut, ja se sai lyhytnimensä Crest pian nimeämisen jälkeen”, luin ääneen. Nelli nyökkäili ymmärtäneensä.
”Entä se suomalaisten löytämä?” hän kysyi. Klikkasin W50:n tiedot esiin ja luin kiinnostuneena siitäkin.
”Pikkuplaneetta”, vastasin. ”Onpa söpö!”
”Siis toihan on Pluton kokonen”, Nelli naurahti hyväntahtoisesti, tarttui käteeni, joka piteli hiirtä ja rullasi puolestani alaspäin. 
”W50, halkaisija 2 500 kilometriä. Paljon metsää. Pohjavettä maankuoren alla. Kylmät yöt ja leudot päivät. -40°C yölämpötila. Ei ilmakehää. Hotelli on ilmaturvattu, mutta ainut. Pohjoispuoliskolla on järvi.”
”Kuka se suomalainen oli, joka sen löys?” Nelli kysyi ja etsi löytöretkeilijän nimeä tekstistä. ”Edvin Pöyhönen.”
”Asuukohan se herra itse tuolla?” naureskelin hyväntahtoisesti ihastuneena. ”Minä ainakin jäisin, jos tekisin tuommoisen löydön.”
Nelli hymyili ja katsoi minuun olkani yläpuolelta.
”Sä oot niin sulonen”, hän hymyili ja suukotti poskeani. Ummistin silmäni ja hymyilin leveästi. Dynaamon musiikki soi yhä taustalla, ja televisiossa pyöri yleiskanavan ohjelmaa. Nelli nousi nojaamasta tuolin selkänojaa vasten ja meni keittiöön varmistamaan ruoan tilan. Minä klikkasin uteliaisuuksissani katsomaan matkailualuksia, mutta keittiöstä kuului ääni.
”Ruoka on valmista!”
Suljin verkkosivun ja jätin striimauspalvelun ruudulle auki.

Nelli kauhoi makaronia lautaselleen ja otti kaurarouhekastiketta lastalla niiden päälle. Minä otin keittiön kaapista ison lautasen ja menin hänen vierelleen.
”Miltä näyttää?” kysyin.
”Kypsältä.”
”Muuta ei ollu ku makaronia.”
”Sinähän se et sitä suostu syömään.”
”Se näyttää ihan lasten ruoalta”, mutisin vierestä. Nelliä hymyilytti. Hän antoi pastakauhan minulle.