Täysikuu

Kaunis talvinen päivä hiipuu iltaan päin. Tyttö kulkee pimeää metsätietä ilman päämäärää. Ei hänellä ole paikkaa minne mennä, ei hänellä ole juuri ketään, kuka häntä kaipaisi. Hetken päästä tyttö saapuu aukiolle, jota lumi kauniisti valaisee. Muutamia lumihiutaleita tippuu taivaalta tytön kasvoille, mutta kasvoista hehkuva lämpö sulattaa nuo kauniit kiteet pois. Tyttö pysähtyy aukiolle ja luo katseen taivaalle. Tähtien loisto vastaa tytön kaipuuta täynnä olevaan katseeseen.

Sivusilmällä hän näkee myös jotain muuta, hän näkee pojan, joka lähestyy häntä rauhallisin askelin. Tytön kohdalla poika pysähtyy, katsoo hetken tyttöä, hymyilee ja lähtee pois. Hetkeksi tyttö uppoaa ajatuksiinsa, mutta unohtaa nopeasti turhat haavekuvat. Kylmän yön tuuli puhaltaa ilkeästi ja palauttaa tytön todellisuuteen.

Monta päivää ja yhtä monta yötä tyttö miettii tätä öistä kohtaamista. Oliko tämä jokin enne, jotain mitä kohtalo haluaa tapahtuvan. Monta iltaa tyttö istuu aukiolla, katsoo juosten ohikiitäviä lapsia. Lapsia, joiden mieli on kuin maahan satanut talven ensilumi, niin kevyt ja niin silmittömän hauraan kaunis. Yksi ilta poikkeaa kuitenkin toisista, tyttö näkee tuon enkelikiharaisen pojan toistamiseen. Tyttö luo ujon katseen poikaan päin, vastaa hymyllä hymyyn ja kääntää sitten päänsä pois. Mitä hän tuolle taivaanlähettiläälle sanoisi, kunnei hän edes tiedä, kuka tuo enkelipoika on. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta, poika ojentaa tytölle pienen kultareunaisen paperin ja katoaa kevyin juoksuaskelin kohti lumista metsää.

Tyttö pyörittelee hetken tuota paperinpalaa kädessään ja taittelee sen sitten auki täynnä ihmeelliseltä tuntuvaa odotusta. Lapussa on vain muutama hennolla käsialalla kirjoitettu sana ”Nähdään puron yli kulkevalla sillalla 21:00 –lumihiutale”. Tyttö katsahtaa kelloaan ja toteaa minuuttien vilistävän eteenpäin vailla mahdollisuutta pysähtyä. Hiljaisin ja epävarmoin askelin tyttö suuntaa kulkunsa kohti metsän reunassa olevaa puroa. Puron yli kulkee puinen silta, joka näyttää niin satumaisen kauniilta kuunvalon kimmeltäessä siltapuiden jääkiteillä. Tyttö kipuaa sillankaiteelle istumaan ja luo katseensa kohti puroa. Se ei ole aivan jäässä, vaan kapean kapea puro solisee jään välissä.

Tytön katsellessa tätä luonnon luomaa taideteosta, poika lähestyy varovaisin askelin tyttöä. Hän ei vain halua säikäyttää tuota hentoa olentoa. Tyttö havahtuu kuullessaan askelia ja kääntää päänsä äänen suuntaan. Vieno hymy kohoaa hänen kasvoilleen hänen tunnistaessaan tulijan. Poika istahtaa tytön viereen kaiteelle ja pitkään he vain istuvat vierekkäin katsellen puron leikkiä. Tämän rauhallisen kauneuden rikkoo pojan syvä huokaus.

Poika esittelee itsensä , tavalliseksi lukiolaispojaksi, mutta tytölle hän on jotain enemmän. Tuo mystinen poika, joka katoaa ja ilmestyy kuin saduissa haltijat, ei voi olla kuin hän, kuin kaikki muut. Poika kertoo itsestään, unelmistaa ja haaveistaan saaden tytön kuuntelemaan häntä hädintuskin silmiään räpäyttäen. Tyttö katsoo tuota poikaa niin epäuskoisesti, kuin peläten hänen katoavan seuraavana hetkenä taivaantuuliin. Heidän siinä istuessaan kuu luo heidän kuvansa hankeen. Tätä näkyä kummatkin haltioissaan katsovat, se lienee kauneinta, mitä he ikinä ovat nähneet. Pojan käsi kulkeutuu jännityksestä väristen tytön hartioille ja saa tytön huokaamaan. Tämä on kummallekkin lapsiressulle hetki, jota unissa on eletty ja jota itkien on toivottu.

Illuusion rikkoo kuitenkin pojan puhelimen pahaenteinen ääni, on tullut aika lähteä kotiin. Poika painaa hellän suudelman tytön kasvoille, antaa jälleen kultareunaisen paperin tytölle ja kevyesti kaiteelta hypähtäen lähtee kohti kaupunkia. Hetken tyttö katsoo satuprinssinsä perään ja luo sitten katseensa pojan viestiin. ”Nähdään huomenna 21:00, älä ole unta, en minäkään –hiutale”.
Illan tummuessa tyttö suuntaa askeleensa joelle. Lunta sataa taas lisää ja pieni puro on hieman kaventunut. Sormellaan hän piirtää sydämen lumihankeen, mutta taivaalta putoavat hiutaleet peittävät sen nopeasti alleen. Malttamattomasti hän odottaa poikaa, mutta ketään ei näy. Luonnonrauhaa rikkoo vain satunnainen pöllön huhuilu puiden havinan lomasta.

Ei tytöllä ole ajasta tietoa, mutta hän olettaa sen olevan jo keskiyö, kun hän kyyneleet poskilla lähtee kotia päin. Ei poika tullut, vaikka hän oli luvannut, vai oliko hän sittenkään luvannut.

Kaupunkiin päästessään tyttö huomaa tien reunassa palavia kynttilöitä ja niiden vieressä valokuvan. Sen alle on kirjoitettu ”Lepää rauhassa, poika pieni”. Valokuva paljastaa tytölle jotain, mitä hän ei halua uskoa todeksi. Kuva on hänen enkelipojastaan, hän unelmastaan, hänen haaveistaan. Ne kaikki hajoavat tuhansiin paloihin tytön painaessa pään polviinsa.

Ei tyttö mene hautajaisiin, ei hän sieltä ketään tunne. Ei kukaan siellä olevista tiedä heidän haavekuvistaan mitään.

Päivän tummuessa iltaan, tyttö suuntaa kulkunsa kohti kauniisti valaistua hautuumaata. Hänellä on mukanaan kaunis kynttilä ja kultareunaista enkelipaperia. Haudalla hän luo kyyneleet silmissään katseen taivaalle ja laskee kynttilän viesteineen haudalle. ”Ei tyttö saanut poikaa, jäi vain muistoja kuunvalossa.”