Kerran hänen lukiessaan minulle päästin sen suustani. Pääni vasten hänen luista olkapäätään, keskeytin hänet. En ollut tarkoittanut sanoa sitä, tiesin jo kihlauksestani Sherifin kanssa, sen sanominen oli epäsopivaa. Hän laski kirjan vatsalleen ja katsoi minuun. Hänen silmänsä hymyilivät, pupillit laajenivat kuin aallot osuessaan rantaan hänen syvän ruskeissa silmissään. Simsim, seesami. Se oli lempinimesi minulle. Kirjoitimme kirjeitä, jotka vaihdoimme puistossa koulun jälkeen. Opetit minulle runoutta, luit ääneen kirjojasi ja äänesi, kuin taika. Suljin silmäni ja kuuntelin, jossain kaukana Hudhud-lintu aloitti erikoisen laulunsa. Vannotit minut lupaamaan olevani sinun ja vain sinun. Kävisimme yliopiston loppuun ja muuttaisimme Eurooppaan, missä emme joutuisi piilottamaan rakkauttamme. Lupasin. Tein lupauksen, jonka tiesin joutuvani rikkomaan. Se rikkoutui yhtä helposti kuin ne salongin kiiltävät kristallit lapsuudessa, äidin nuhtelu. Minäkin sinua ya roohi, sieluni, sanoit.
Voi miten rakastinkaan, katsokaa kaikki, maistelkaa ilmaa kielenpäillänne. Hukuttakaa aistinne rakkauden suloisiin altaisiin, astelkaa varovasti ja katsokaa. Hyväilkää nurmea, tunnustelkaa sen alla makaavaa multaa. Olkapäitä, vesiastioita ja paperinkahinaa.
….
Pyyhit kyyneliäni ja kirosit minua: Voi Samah haluatko, että baba näkee sinut tällaisena? Niistin nenäni ja hautasin epätoivoni. Lihava nainen pullein sorminsa tuli korjaamaan meikkini. Hän katsoi tuhriintuneita silmiäni ja naurahti: Tyttö katsoo liikaa länsimaalaisten elokuvia. En siis ollut ainoa, jonka silmien alle hän joutui laittamaan toisen kerroksen meikkivoidetta. Enkä varmaan viimeinenkään. Meikkivoide oli sentään halvempaa, kuin häiden peruminen. Vilkaisin itseäni, viimeisen kerran peilistä. Kokoa itsesi Samah, kokoa itsesi.
Rummut pauhasivat korvissa, miehet tanssivat ja naiset huudahtelivat onnesta. Äänestä olisi voinut päätellä tämän olevan iloinen tapahtuma. Minusta tuntui kuin paniikkikohtausta saavalta lampaalta Eid al-Adha-juhlassa. Pari sataa silmäparia ja ne kaikki olivat naulittuna minuun. Kurkussani oleva pala oli suurentunut suurentumistaan, odotin kunnes siitä tulisi tarpeeksi iso, että tukehtuisin siihen. Mitä jos vain nousisin ja lähtisin. Omista häistäni, se vasta olisikin jotain. Hymyilin, jotta ryppy äitini otsalla sileytyisi.
….
Halasin äitiä ennen kuin jäin Sherifin kanssa kaksin. Ajan kanssa rakas, niin sinä sanoit minulle viime yönä, kun olit huoneessani. Minä istuin tupakka kädessä ikkunalla ja sinä vahdit, ettei baba heräisi. Katsoin ulos, oli hiljaista. Mama mitä, jos en rakasta häntä, kysyin keuhkot täynnä savua. Pitkä hiljaisuus. Tuijotit alas paljaita varpaitasi ja huokaisit: Kunhan rakastat Jumalaa, se on tärkeintä, kaikkea muuta voi oppia rakastamaan. Pussasit otsaani ja lähdit nukkumaan. Otin viimeisen syvän henkosen ja tiputin tupakan tumpin alas. Katsoin sen tippuvan, tuntui ikuisuudelta, kunnes se osui alhaalla olevaan peltikattoon. Pienen pieniä kipinöitä, kuin raketti.
Onko meillä kaikilla joku toinen, mutta lopulta joudumme tyytymään. Ehkä äitikin rakasti joskus, ei siksi, että opetteli tai ajan kuluessa. Vaan, koska he puhuivat taivaan väreistä ja siitä, miten aurinko lämmitti lehdet kultaisiksi ja kun kuu tuli se otti pensselinsä ja maalasi ne vuorostaan hopeisiksi. Ehkä he puhuivat Niilistä ja siitä, miten veneen liukuessa kaislikossa tunsi itsensä kokonaiseksi. Kuinka joen tumma vesi tuntui iholla kuin hunajalta, niin rikasta ja täyteläistä. Ehkä heidän ei tarvinnut puhua. He vain istuivat puiston kukkulalla tuijottaen edessä makaavaa kaupunkia. Kaupunkia, joka oli niin vanha ja tomuinen. Puluja, jotka kaarsivat kaupungin yllä. Siipiä, jotka melkein koskettivat pilvien reunoja.
Rakastin Ramya, jokaisella ruumiinosallani. Kun olet harmaa ja verisuonet kämmenissäsi kohoaa, ikävöitkö minua, hän kysyi suu virneessä. Silmien takana piileskelevä kyynelten varjo, lapsellinen toive eri ajasta ehkä toisesta elämästä. Ikävöitkö, vaikka elämäsi on kahlittu toisen miehen sormen ympärille ja nukut yösi hänen kainalossaan? Muistatko minut? Äänesi nyt vakava, eikä aurinko enää kimaltanut silmiesi lähteissä. Naurahdin pystymättä itkemään, pala kurkussa. Jos olisi tarpeeksi sanoja, kirjaimia, kylliksi suuria tunteita kertomaan rakkaudesta Ramya kohtaan, kulkisin joen lopusta alkuun kerätäkseni ne. Levittäisin rakkauden palat Ramyn eteen, kuin pienenä lapsena esitellessäni merestä keräämiäni simpukoita vanhemmilleni ylpeydestä säteillen. Katso, näin paljon rakastan sinua. Katso nyt. Hän sulatti sisälläni kasvavat jäätiköt, sytytti pienet kuivuneet heinän korret tuleen. Katso, rakastan sinua. Voimme kirjoittaa kirjeitä, sain sanotuksi. Muistan ja ikävöin niin kauan kunnes sielumme taas kohtaavat.
….
Sherif oli kiltti kuin lammas. Kuin pieni poika vielä kiinni äidin mekon helmassa. Hän ei koskaan huutanut minulle ei edes korottanut ääntään. Tein hänen elämästään vaikeaa. Voi Jumalani, palkitse hänet hyvyydestään. Säälin häntä, säälin, koska myös hän joutui tyytymään. En ollut se nainen, joka sai hänet hymyilemään niin, että poskiin särki. Hän ansaitsi naisen, joka halusi häntä, joka kaipasi häntä. Naisen, joka syötti häntä öljyisin sormin, sydän onnea täynnä. En pystynyt olemaan tuo nainen hänelle. En vain pystynyt. Tein kaiken velvollisuudesta aviomiestäni kohtaan. Kun lääkäri totesi elämän kohtuni sisällä, ei hän enää koskenut minuun. Se elämä oli tärkein näyte vanhemmillemme, terveestä miehestä ja naisesta, avioliitosta, joka toimi. Näki hän silmistäni kaipuun, ei edes rohkein mies kajoaisi siihen.
Äiti istui edessäni teelasi kädessään. Hän tuijotti syvälle lasiinsa kuin siellä olisi ollut vastaus elämän tarkoitukseen. Hyräilin hajottaakseni kireää tunnelmaa, kunnes hän nosti katseensa minuun, hymyilin, jotta ryppy otsalla katoaisi. Se ei kadonnut. Uppouduin vesimelonin kuorimiseen, veitsen terään. Äitini pehmeä ääni herätti minut. Simsim, surusi on väärin Jumalaa kohtaan, hän naputteli teelasin reunaa sormellaan, katse taas teen punassa, sen pienissä lusikan aiheuttamissa pyörteissä. Jatkoin vesimelonin viipaloimista kaikessa hiljaisuudessa. Sitä hän siis mietti niin kuumeisesti. Rukoile ennen nukkumaan menoa, ja paholainen pysyy poissa luotasi. Nyökkäilin päätäni myöntymisen merkiksi. Vesimelonin täyteläinen tuoksu täytti keittiön, kuivuneet kyyneleet täyttivät kurkkuni. Puolivuotta siitä, kun viimeksi näin ne aallot, puolivuotta olin turtana, kävelin vieraalla maalla. Ja päiväkin ilman vettä kuihduttaa jo janoisia juuria, elämäni juuria.
….
Elämästäni päättivät vanhempani, naapurin vanha rouva ja tuntematon setä marketissa kadun toisella puolella. Minulle esitettiin päätöksiä kysymysten muodossa. Haluaisitko mennä naimisiin ystävämme Sherif pojan kanssa? Haluaisitko mieluiten opiskella itsesi opettajaksi? Tehtäväni oli vain myöntyä, kyllä baba, kyllä mama. Niin tekee hyvä tytär. Suruni piti olla näkymätön, jotta en häpäisisi Jumalaa ja hänen minulle kirjoittamaa kohtaloa. Todellisuudessa, se ei ollut Jumalan kirjoittama kohtalo, jota en saanut häpäistä vaan tie, jonka isäni minulle valitsi. Tie, jonka tämä yhteiskunta loi minulle ja miljoonalle muulle. Kyse ei ole vain yhdestä pojasta, johon rakastuin vuosia sitten. Ramy on kuin muistilappu. Jokapäiväinen muistutus siitä, kuinka rajoitan elämääni pitääkseni muiden elämät tasapainossa horjuttamatta sitä omilla päätöksilläni. On miehiä, joiden käsillä virtaa tuntemattomien veri ja siitä huolimatta on äiti, joka kerran kuukaudessa raahaa levottoman sielunsa kaupungin toiselle puolelle tapaamaan poikaansa. Ja on naisia ilman sukua, koska rakastuivat tahtomattaan kristittyyn. Valitsin siis perheen. Valitsin yhteiskunnan hiljaisen, mutta näkyvän hymyn. Valitsin epätoivon, jotta muut pysyisivät onnellisina. Valitsin nukkumattomuuden, jotta isäni heräisi levollisin mielin fajr-rukoukseen. Pidäthän minut unissasi.
Maamme koostuu katkerista naisista, naisista, jotka joskus kokivat ne silmät. Silmät, jotka hymyilivät kuin meri. Naisista, jotka lauloivat suihkussa, pestessään kaupungin tomut pois iholtaan. Naisista, jotka nielivät kyyneleensä kohdatessaan todellisuuden seinän. Seinän, jonka yli ei ollut kiipeämistä. Miehillä oli tikkaat ja me vain istahdimme pää vasten seinää hyväksyen sen tosi asian, meidän tikkaamme vietiin. Ne vietiin ennen, kun lantiomme levenivät ja rintamme kasvoivat. Ne vietiin, kun maito suupielessä oli vielä tuoretta, elämänlanka vielä kiinni jossain äidin sisällä.
….
Eikä se kaipaus jätä ja se on suurempi kuin tuoksu muistini perukoilta. Se on kaiverrettu kuun pinnalle, arpi sydämeni takana. En unohda, vaikka ruumiini olisi palannut takaisin alkuperäänsä. Älä muistele minua, sanoit. Kyyneleesi valuivat pieninä puroina pitkin kaulaasi, tummensivat paitasi kauluksen. Muisteleminen on heille, jotka eivät ole enää meissä, kirjoitti Rumi. Heissä, joiden sielujen suosioon, emme koskaan päässeet. Ostin teoksia, joita luit minulle ääneen, opetan niitä nyt minun ja Sherifin lapsille. Unohdin kasvosi, eikä kupliva naurusi soinut enää korvissani adhanin herättäessä minua aamu rukoukseen. Kummalla puolella sinulla oli hymykuoppa? Vai oliko sinulla koskaan ollut hymykuoppaa tai ehkä kulmahampaasi oli hiukan vino. Mutta ajaessani aavikon poikki kuiski hiekka iänikuisen vanhoja salaisuuksiasi, lennätti se pienen pieniä jyviä, raapi poskiani, tunsin hymysi lämmön, kyyneltesi varjon. En halua kyyneleitäsi, mutta kun kerrot nuoruudestasi lapsenlapsillesi, kerro kuinka päivän ja illan välissä oli hetki, jolloin linnut liisivät taivaalla ja jos oikein keskittyi, kuuli enkelienkin rukoukset. Kerro heille lehdistä, jotka olivat kultaakin arvokkaammat, kuun sirpistä ja teestä, joka silloin oli makeampaa.
Sinun pohjattoman rakkautesi, kuinka näit minut kokonaan. Kokonainen en koskaan ollut. Se on akasia, sanoit, katsellessani puuta. Opettelit tähtikuvioita, kerroit linnuista, jotka jättivät Euroopan talveksi ja hakeutuivat tänne, maihin, joissa kuu lämmitti ja kumina täytti ilman, kun jossain nainen paistoi kalaa. Kodittomia lintuja. Ei, ei koskaan kodittomia, pudistit päätäsi. Älä ota kodiksesi mitään tästä maailmasta, löydä se rukouksistasi, Jumalan valosta, mutta ei täältä. Sinä olet kotini, lausuin mielessäni, katseeni vielä akasiassa. Kun et ole tässä vierellä olen koditon, harhailen pimeässä ja ilman lasejani yö taivaan tähdetkin ovat olemattomat, mutta ne ovat siellä jossain korkealla ja se lohduttaa. Muistan takaraivon, se pieneni, kunnes katosi lopullisesti näkyvistä.
….
Pyörittelin Sherifin ostamia sormuksia sormissani. Pari päivää sitten olin huomannut ensimmäisen kerran jo hieman ryppyiset kämmeneni, kovettuneet sormenpäät leivän paistamisesta. Vilkaisin äitini mustiin silmiin, kuin syvä kaivo, ei pelottava pimeys vaan enemminkin rauhoittava hiljaisuus, salaisuudet, joita ei edes vaivautuisi ratkomaan. Mustavalkoinen katkeileva video pyöri televisiossa, oopperatalo, amal hayati, elämäni toivo. Olin joskus rakastunut, sanoin, katseeni kiinni televisiossa. Kauan aikaa sitten tai ehkä vieläkin, jos saisin tilaisuuden herättää sen, kastella sen kauan aikaa sitten kuivuneet juuret, ehkä. Tiedän, ya Simsim, äitini pehmeä ääni sanoi haikeasti. Tiedän tyttöni. Se täytti koko huoneen, se tunkeutui ikkunasta sisään, ennen kuin olit edes kadullamme. Se loihti taatelit tummemmiksi, mangot suloisiksi. Tiedän, ya amar, minun kuuni.
Rakkaus, näkymätön silmille, kuuluva särkyneille sydämille, tiedän. Tiedän, hän hoki katuvasti. En muista miltä hän näyttää mama, hassua miten mielemme toimii. Mutta ne silmät, ne minä muistan, kuin laskevan auringon viimeiset säteet meren pinnalla. Aallot, ne ottivat mukaansa, vetivät suojiinsa ja olin turvassa, olin kotona. Muistan tunteet, jotka elävät minussa vielä tänäkin päivänä. Ei kirjeitä, ei yhteydenottoja. Mutta tavatkaamme siellä mihin yhdenkään ihmisen polku ei ole vielä johtanut. Hän oli juurieni Niili, elämäni ravinteikas vesi, syvä ruskea jokeni.
// Olkoon viimeiset sanani ylistys sinulle
Voima, jonka annoit harteilleni kannatellakseni tätä elämää
Olkoon päiväni lähteä vasta kun tunnen ylpeytesi keveyden sydämessäni
Hohtaen valoa, virtaava joki
Voin sulkea silmät pelkäämättä
Ja jos en ole pelastettavissa Oi Jumalani mun
Olkoon viimeinen kuva heijastus hänen kasvoistaan
Auringonvalo läpi lehtikaton
Säkenöivät kivet meren pohjalla
Olkoon hänen nimensä huulillani
Rakkauden hymni vanhalta mustalaisnaiselta
Viimeinen tuulenvire joen tällä puolen
Auringonlaskun viimeiset säteet
Nousun ensimmäiset
Ei sateenkaaren värit ole samat Ilman sinua
Olkoon, puiden juuret
Kietoutunut, kietoutunut luihisi
Kuten sormemme joskus aikoinaan
Jos lähden ennen sinua, muistele minua
Pyydän, seiso haudallani ja kutsu Maailmojen Valtiasta, sitä Armeliainta
Veit minulta lämmön, pienen kipinän
Levitäthän puusi, palmusi, tarjoat viinit, kultaisista laseista
Tapaammehan jossain vielä
Olkoon se joen rannalla, toisella puolella
Voi miten rakastinkaan, katsokaa kaikki, maistelkaa ilmaa kielenpäillänne. Hukuttakaa aistinne rakkauden suloisiin altaisiin, astelkaa varovasti ja katsokaa. Hyväilkää nurmea, tunnustelkaa sen alla makaavaa multaa. Olkapäitä, vesiastioita ja paperinkahinaa.
….
Pyyhit kyyneliäni ja kirosit minua: Voi Samah haluatko, että baba näkee sinut tällaisena? Niistin nenäni ja hautasin epätoivoni. Lihava nainen pullein sorminsa tuli korjaamaan meikkini. Hän katsoi tuhriintuneita silmiäni ja naurahti: Tyttö katsoo liikaa länsimaalaisten elokuvia. En siis ollut ainoa, jonka silmien alle hän joutui laittamaan toisen kerroksen meikkivoidetta. Enkä varmaan viimeinenkään. Meikkivoide oli sentään halvempaa, kuin häiden peruminen. Vilkaisin itseäni, viimeisen kerran peilistä. Kokoa itsesi Samah, kokoa itsesi.
Rummut pauhasivat korvissa, miehet tanssivat ja naiset huudahtelivat onnesta. Äänestä olisi voinut päätellä tämän olevan iloinen tapahtuma. Minusta tuntui kuin paniikkikohtausta saavalta lampaalta Eid al-Adha-juhlassa. Pari sataa silmäparia ja ne kaikki olivat naulittuna minuun. Kurkussani oleva pala oli suurentunut suurentumistaan, odotin kunnes siitä tulisi tarpeeksi iso, että tukehtuisin siihen. Mitä jos vain nousisin ja lähtisin. Omista häistäni, se vasta olisikin jotain. Hymyilin, jotta ryppy äitini otsalla sileytyisi.
….
Halasin äitiä ennen kuin jäin Sherifin kanssa kaksin. Ajan kanssa rakas, niin sinä sanoit minulle viime yönä, kun olit huoneessani. Minä istuin tupakka kädessä ikkunalla ja sinä vahdit, ettei baba heräisi. Katsoin ulos, oli hiljaista. Mama mitä, jos en rakasta häntä, kysyin keuhkot täynnä savua. Pitkä hiljaisuus. Tuijotit alas paljaita varpaitasi ja huokaisit: Kunhan rakastat Jumalaa, se on tärkeintä, kaikkea muuta voi oppia rakastamaan. Pussasit otsaani ja lähdit nukkumaan. Otin viimeisen syvän henkosen ja tiputin tupakan tumpin alas. Katsoin sen tippuvan, tuntui ikuisuudelta, kunnes se osui alhaalla olevaan peltikattoon. Pienen pieniä kipinöitä, kuin raketti.
Onko meillä kaikilla joku toinen, mutta lopulta joudumme tyytymään. Ehkä äitikin rakasti joskus, ei siksi, että opetteli tai ajan kuluessa. Vaan, koska he puhuivat taivaan väreistä ja siitä, miten aurinko lämmitti lehdet kultaisiksi ja kun kuu tuli se otti pensselinsä ja maalasi ne vuorostaan hopeisiksi. Ehkä he puhuivat Niilistä ja siitä, miten veneen liukuessa kaislikossa tunsi itsensä kokonaiseksi. Kuinka joen tumma vesi tuntui iholla kuin hunajalta, niin rikasta ja täyteläistä. Ehkä heidän ei tarvinnut puhua. He vain istuivat puiston kukkulalla tuijottaen edessä makaavaa kaupunkia. Kaupunkia, joka oli niin vanha ja tomuinen. Puluja, jotka kaarsivat kaupungin yllä. Siipiä, jotka melkein koskettivat pilvien reunoja.
Rakastin Ramya, jokaisella ruumiinosallani. Kun olet harmaa ja verisuonet kämmenissäsi kohoaa, ikävöitkö minua, hän kysyi suu virneessä. Silmien takana piileskelevä kyynelten varjo, lapsellinen toive eri ajasta ehkä toisesta elämästä. Ikävöitkö, vaikka elämäsi on kahlittu toisen miehen sormen ympärille ja nukut yösi hänen kainalossaan? Muistatko minut? Äänesi nyt vakava, eikä aurinko enää kimaltanut silmiesi lähteissä. Naurahdin pystymättä itkemään, pala kurkussa. Jos olisi tarpeeksi sanoja, kirjaimia, kylliksi suuria tunteita kertomaan rakkaudesta Ramya kohtaan, kulkisin joen lopusta alkuun kerätäkseni ne. Levittäisin rakkauden palat Ramyn eteen, kuin pienenä lapsena esitellessäni merestä keräämiäni simpukoita vanhemmilleni ylpeydestä säteillen. Katso, näin paljon rakastan sinua. Katso nyt. Hän sulatti sisälläni kasvavat jäätiköt, sytytti pienet kuivuneet heinän korret tuleen. Katso, rakastan sinua. Voimme kirjoittaa kirjeitä, sain sanotuksi. Muistan ja ikävöin niin kauan kunnes sielumme taas kohtaavat.
….
Sherif oli kiltti kuin lammas. Kuin pieni poika vielä kiinni äidin mekon helmassa. Hän ei koskaan huutanut minulle ei edes korottanut ääntään. Tein hänen elämästään vaikeaa. Voi Jumalani, palkitse hänet hyvyydestään. Säälin häntä, säälin, koska myös hän joutui tyytymään. En ollut se nainen, joka sai hänet hymyilemään niin, että poskiin särki. Hän ansaitsi naisen, joka halusi häntä, joka kaipasi häntä. Naisen, joka syötti häntä öljyisin sormin, sydän onnea täynnä. En pystynyt olemaan tuo nainen hänelle. En vain pystynyt. Tein kaiken velvollisuudesta aviomiestäni kohtaan. Kun lääkäri totesi elämän kohtuni sisällä, ei hän enää koskenut minuun. Se elämä oli tärkein näyte vanhemmillemme, terveestä miehestä ja naisesta, avioliitosta, joka toimi. Näki hän silmistäni kaipuun, ei edes rohkein mies kajoaisi siihen.
Äiti istui edessäni teelasi kädessään. Hän tuijotti syvälle lasiinsa kuin siellä olisi ollut vastaus elämän tarkoitukseen. Hyräilin hajottaakseni kireää tunnelmaa, kunnes hän nosti katseensa minuun, hymyilin, jotta ryppy otsalla katoaisi. Se ei kadonnut. Uppouduin vesimelonin kuorimiseen, veitsen terään. Äitini pehmeä ääni herätti minut. Simsim, surusi on väärin Jumalaa kohtaan, hän naputteli teelasin reunaa sormellaan, katse taas teen punassa, sen pienissä lusikan aiheuttamissa pyörteissä. Jatkoin vesimelonin viipaloimista kaikessa hiljaisuudessa. Sitä hän siis mietti niin kuumeisesti. Rukoile ennen nukkumaan menoa, ja paholainen pysyy poissa luotasi. Nyökkäilin päätäni myöntymisen merkiksi. Vesimelonin täyteläinen tuoksu täytti keittiön, kuivuneet kyyneleet täyttivät kurkkuni. Puolivuotta siitä, kun viimeksi näin ne aallot, puolivuotta olin turtana, kävelin vieraalla maalla. Ja päiväkin ilman vettä kuihduttaa jo janoisia juuria, elämäni juuria.
….
Elämästäni päättivät vanhempani, naapurin vanha rouva ja tuntematon setä marketissa kadun toisella puolella. Minulle esitettiin päätöksiä kysymysten muodossa. Haluaisitko mennä naimisiin ystävämme Sherif pojan kanssa? Haluaisitko mieluiten opiskella itsesi opettajaksi? Tehtäväni oli vain myöntyä, kyllä baba, kyllä mama. Niin tekee hyvä tytär. Suruni piti olla näkymätön, jotta en häpäisisi Jumalaa ja hänen minulle kirjoittamaa kohtaloa. Todellisuudessa, se ei ollut Jumalan kirjoittama kohtalo, jota en saanut häpäistä vaan tie, jonka isäni minulle valitsi. Tie, jonka tämä yhteiskunta loi minulle ja miljoonalle muulle. Kyse ei ole vain yhdestä pojasta, johon rakastuin vuosia sitten. Ramy on kuin muistilappu. Jokapäiväinen muistutus siitä, kuinka rajoitan elämääni pitääkseni muiden elämät tasapainossa horjuttamatta sitä omilla päätöksilläni. On miehiä, joiden käsillä virtaa tuntemattomien veri ja siitä huolimatta on äiti, joka kerran kuukaudessa raahaa levottoman sielunsa kaupungin toiselle puolelle tapaamaan poikaansa. Ja on naisia ilman sukua, koska rakastuivat tahtomattaan kristittyyn. Valitsin siis perheen. Valitsin yhteiskunnan hiljaisen, mutta näkyvän hymyn. Valitsin epätoivon, jotta muut pysyisivät onnellisina. Valitsin nukkumattomuuden, jotta isäni heräisi levollisin mielin fajr-rukoukseen. Pidäthän minut unissasi.
Maamme koostuu katkerista naisista, naisista, jotka joskus kokivat ne silmät. Silmät, jotka hymyilivät kuin meri. Naisista, jotka lauloivat suihkussa, pestessään kaupungin tomut pois iholtaan. Naisista, jotka nielivät kyyneleensä kohdatessaan todellisuuden seinän. Seinän, jonka yli ei ollut kiipeämistä. Miehillä oli tikkaat ja me vain istahdimme pää vasten seinää hyväksyen sen tosi asian, meidän tikkaamme vietiin. Ne vietiin ennen, kun lantiomme levenivät ja rintamme kasvoivat. Ne vietiin, kun maito suupielessä oli vielä tuoretta, elämänlanka vielä kiinni jossain äidin sisällä.
….
Eikä se kaipaus jätä ja se on suurempi kuin tuoksu muistini perukoilta. Se on kaiverrettu kuun pinnalle, arpi sydämeni takana. En unohda, vaikka ruumiini olisi palannut takaisin alkuperäänsä. Älä muistele minua, sanoit. Kyyneleesi valuivat pieninä puroina pitkin kaulaasi, tummensivat paitasi kauluksen. Muisteleminen on heille, jotka eivät ole enää meissä, kirjoitti Rumi. Heissä, joiden sielujen suosioon, emme koskaan päässeet. Ostin teoksia, joita luit minulle ääneen, opetan niitä nyt minun ja Sherifin lapsille. Unohdin kasvosi, eikä kupliva naurusi soinut enää korvissani adhanin herättäessä minua aamu rukoukseen. Kummalla puolella sinulla oli hymykuoppa? Vai oliko sinulla koskaan ollut hymykuoppaa tai ehkä kulmahampaasi oli hiukan vino. Mutta ajaessani aavikon poikki kuiski hiekka iänikuisen vanhoja salaisuuksiasi, lennätti se pienen pieniä jyviä, raapi poskiani, tunsin hymysi lämmön, kyyneltesi varjon. En halua kyyneleitäsi, mutta kun kerrot nuoruudestasi lapsenlapsillesi, kerro kuinka päivän ja illan välissä oli hetki, jolloin linnut liisivät taivaalla ja jos oikein keskittyi, kuuli enkelienkin rukoukset. Kerro heille lehdistä, jotka olivat kultaakin arvokkaammat, kuun sirpistä ja teestä, joka silloin oli makeampaa.
Sinun pohjattoman rakkautesi, kuinka näit minut kokonaan. Kokonainen en koskaan ollut. Se on akasia, sanoit, katsellessani puuta. Opettelit tähtikuvioita, kerroit linnuista, jotka jättivät Euroopan talveksi ja hakeutuivat tänne, maihin, joissa kuu lämmitti ja kumina täytti ilman, kun jossain nainen paistoi kalaa. Kodittomia lintuja. Ei, ei koskaan kodittomia, pudistit päätäsi. Älä ota kodiksesi mitään tästä maailmasta, löydä se rukouksistasi, Jumalan valosta, mutta ei täältä. Sinä olet kotini, lausuin mielessäni, katseeni vielä akasiassa. Kun et ole tässä vierellä olen koditon, harhailen pimeässä ja ilman lasejani yö taivaan tähdetkin ovat olemattomat, mutta ne ovat siellä jossain korkealla ja se lohduttaa. Muistan takaraivon, se pieneni, kunnes katosi lopullisesti näkyvistä.
….
Pyörittelin Sherifin ostamia sormuksia sormissani. Pari päivää sitten olin huomannut ensimmäisen kerran jo hieman ryppyiset kämmeneni, kovettuneet sormenpäät leivän paistamisesta. Vilkaisin äitini mustiin silmiin, kuin syvä kaivo, ei pelottava pimeys vaan enemminkin rauhoittava hiljaisuus, salaisuudet, joita ei edes vaivautuisi ratkomaan. Mustavalkoinen katkeileva video pyöri televisiossa, oopperatalo, amal hayati, elämäni toivo. Olin joskus rakastunut, sanoin, katseeni kiinni televisiossa. Kauan aikaa sitten tai ehkä vieläkin, jos saisin tilaisuuden herättää sen, kastella sen kauan aikaa sitten kuivuneet juuret, ehkä. Tiedän, ya Simsim, äitini pehmeä ääni sanoi haikeasti. Tiedän tyttöni. Se täytti koko huoneen, se tunkeutui ikkunasta sisään, ennen kuin olit edes kadullamme. Se loihti taatelit tummemmiksi, mangot suloisiksi. Tiedän, ya amar, minun kuuni.
Rakkaus, näkymätön silmille, kuuluva särkyneille sydämille, tiedän. Tiedän, hän hoki katuvasti. En muista miltä hän näyttää mama, hassua miten mielemme toimii. Mutta ne silmät, ne minä muistan, kuin laskevan auringon viimeiset säteet meren pinnalla. Aallot, ne ottivat mukaansa, vetivät suojiinsa ja olin turvassa, olin kotona. Muistan tunteet, jotka elävät minussa vielä tänäkin päivänä. Ei kirjeitä, ei yhteydenottoja. Mutta tavatkaamme siellä mihin yhdenkään ihmisen polku ei ole vielä johtanut. Hän oli juurieni Niili, elämäni ravinteikas vesi, syvä ruskea jokeni.
// Olkoon viimeiset sanani ylistys sinulle
Voima, jonka annoit harteilleni kannatellakseni tätä elämää
Olkoon päiväni lähteä vasta kun tunnen ylpeytesi keveyden sydämessäni
Hohtaen valoa, virtaava joki
Voin sulkea silmät pelkäämättä
Ja jos en ole pelastettavissa Oi Jumalani mun
Olkoon viimeinen kuva heijastus hänen kasvoistaan
Auringonvalo läpi lehtikaton
Säkenöivät kivet meren pohjalla
Olkoon hänen nimensä huulillani
Rakkauden hymni vanhalta mustalaisnaiselta
Viimeinen tuulenvire joen tällä puolen
Auringonlaskun viimeiset säteet
Nousun ensimmäiset
Ei sateenkaaren värit ole samat Ilman sinua
Olkoon, puiden juuret
Kietoutunut, kietoutunut luihisi
Kuten sormemme joskus aikoinaan
Jos lähden ennen sinua, muistele minua
Pyydän, seiso haudallani ja kutsu Maailmojen Valtiasta, sitä Armeliainta
Veit minulta lämmön, pienen kipinän
Levitäthän puusi, palmusi, tarjoat viinit, kultaisista laseista
Tapaammehan jossain vielä
Olkoon se joen rannalla, toisella puolella
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit