Nimetön

Lautalattia narisi jalkojeni alla kävellessäni kohti ulko-ovea, kun kuulin hiljaiset askeleet takaani. Hymyilin itsekseni ja astuin ulos kirpeään talvi-iltaan. Ehdin rauhoittua hetken, ennen kuin ovi aukeni uudestaan. Vilkaisin pikaisesti ovelle ja hermostus nosti päätään.


Kiusallinen hiljaisuus alkoi ja tuntui heti loputtomalta, mutta sinä aikana ehdin tutkia hänen olemustaan. Hiljaisuus oli kiusallinen hänestäkin, hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja ravisteli päätään. Liike oli hermostunut, sellaista en ollut hänestä ennen nähnyt, mutta tämä olikin ensimmäinen kerta, kun olimme oikeasti kahden.


Tutkailin hänen kasvojaan, jotka koettivat löytää sopivaa ilmettä tähän hankalaan tilanteeseen. Ilme vaihtui sekunnissa hymystä miettiväksi, vakavaksi ja kääntyi jälleen hymyksi. Minun teki mieli nauraa hänen tempoilulleen. Lopulta hän nosti katseensa minuun ja aika pysähtyi. En voinut tehdä muuta kuin katsoa häntä suoraan silmiin ja ajatella, että nuo silmät ovat kilteimmät koskaan näkemäni. Niistä loisti kaikki se, jonka niistä toivoinkin näkeväni. Minun oli pakko naurahtaa kevyesti ja kääntää katsettani hieman sivuun, jotta polveni eivät olisi pettäneet.


Sivusilmällä minun oli helpompi jatkaa tutkimusmatkaani. En koskaan ollut pitänyt parrakkaista miehistä, mutta hänen leukaansa en voinut kuvitella paljaana, se täydensi hänen olemustaan ja hillitsi hieman pörröisten hiusten tuomaa vaikutelmaa. Huulten kaari oli hillitty, kuten hänkin hymyillessään minulle vinosti. Vino hymy ei ollut ilkeä, se oli vain hänen luonnollinen tapansa hymyillä.


Hänen hermostunut liikehdintänsä oli rauhoittunut keskustelun kankeasti alettua, mutta toisinaan hän heilautti päätään ja naurahti niin, että pystyin vielä aistimaan pienen kiusaantuineisuuden. Hieman ylpeänä ajattelin, että tuo hermostus johtui minusta, minun seurastani ja potkaisin itseäni sisäisesti, keskity. Pikkuhiljaa myös hänen hymynsä oli muuttunut vähemmän hermostuneeksi ja se levisi silmiin asti ja sekunniksi taas unohdin, mistä olimmekaan puhumassa.


Siinä keskustellessamme huomasin, etten tiennyt hänestä oikeastaan mitään. En tiennyt millaista musiikkia hän kuunteli tai millaisista elokuvista hän piti. En tiennyt mitä hän pelkäsi tai mistä unelmoi. Se ei kuitenkaan tässä hetkessä ollut olennaista. Nyt tahdoin vain nauttia hänen läsnäolostaan, yksityiskohtiin pääsisimme toivottavasti myöhemmin.


Lopulta savuke sammui ja hetki oli auttamatta ohitse. Menin hänen edeltään takaisin sisään ja virnistin itsekseni, a little small-talk, a smile and baby I was stuck. Koko loppuillan ajatukseni harhailivat hillityyn huulten kaareen ja maailman kilteimpiin silmiin.