Kari

Mies seisoo kostealla kivellä

aallot huuhtovat paljaita jalkoja 

vaatteet vettyivät

mereksi, ajaksi

kohinaa

etäällä kirkuvia lokkeja

iho lohkeilee

kesii levyinä

halkeamista

uteliaat suomut

tutkivat maisemaa

evät oikovat piikkejään

aika hioo kiveä sileäksi

ihon suomuiksi

sivistynyt itsekkyys

sulaa hitaasti

hiekan virtaus suonissa voimistuu

multainen sydän sykähtelee vahvemmin

viimeiset ihosaarekkeet repeilevät irti

paljastavat kauniin kiillon

kaipuun mereen 

mieli vihreää metsää

sielu niityn tyyneyttä

isällinen aalto pyyhkäisee karilta lapsensa 

sylinsä suojaavaan vapauteen

hento välähdys valonsäteessä 

varjo liukuu syvyyksiin

mies on poissa

luonto laulaa melankoliaa

hymyilee alakuloisesti ihmiselle

Odottaa