Asema

 

Sataa kevyesti

 ääneti 

 

pisarat täplittävät 

ajan hylkäämää asemaa

 

ärtynyt tumma kissa

käärii itsensä märälle kerälle

sähisee ruostuneen tynnyrin kannella

 

oliivin vihreä sadetakki

jättää kylmän jalkoihin

 

pikkukivet asfaltilla

tutkivat varpaita

 

tossun pohja halkesi viime viikolla

 

kello ei tikitä

 

itsepäisesti viisarit 

jähmettyvät menneeseen

 

aika on lakossa

kukaan ei ole vuosiin nähnyt tiistaita

 

kaljuuntuva ukko

lykkii muovipullojen täyttämää kärryään

yksi pyöristä kitisee vastaan

 

äijä haisee katkeruudelta

lasittuneelta yksinäisyydeltä

turhautuneelta sielulta

II

rähjäinen sohva muistaa eilisen

ajan jolloin oli huominen

tyhjä eteinen

punaiset hansikkaat,  tuoksuva kaulahuivi

pahvilaatikossa

ullakon hämärässä

kaipuu aukoo varoen kansia

utuinen valo hyväilee muistoja

suru laskeutuu kevyesti

höyhen ajan siivestä

punnitsee eilisen

laskee punnukset ja pysäyttää ajan

kietoo jakamattomaan,

varjeltuun yksityisyyteen

rakastavaan itsekkyyteen

tämä suru on minun

suljen oven itseeni enkä jaa tätä hetkeä

ei puhetta, ei kosketusta

vain minä ja sinä

kuin olisit vielä täällä

älä lähde vielä

ei tänään

ei nyt

älä

II

säröinen kotivideo

 

kuva hyppii levottomasti

kymmeniä kertoja eletyissä päivissä

yrittää pysäyttää eilisen

sade keskeyttää jälleen videoni

pyyhin pisaroita silmistäni

mutten näe enää kuvaa

jään projektorin pehmeään surinaan

yö laskee varjonsa ylleni

uni kävelee levottomin askelin

etsii jotain ja poistuu pimeyteen

II

mies höpisee sekavia itsekseen

väittää nähneensä tiistain 

viime viikolla

Kiertokadun baarissa

vahvassa humalassa

juna on kuusi vuotta myöhässä

ilmoitustaululta pudonneet numerot

haudattiin lattian pölyyn

poimin vielä ryttyisen tölkin

yritän vääntää sitä suoraksi

heitän tölkin kärryyni

”paskat, ensi vuonna menen Kiertokadulle”

etsin taskustani

katseen kuluttamaa valokuvaa

kuuden vuoden takaa

ihoni pisaroi

en tunne sadetta

suru juoksee kasvoilta kaulalleni