Auringon askelet

Mittailen auringon
askeleita,
sinusta minuun,
keltaista viivaa.

Suudelmat syntyivät
kuolemaan,
niin kuin kaikki
muukin teki,
kunnes sinä...

Punaisia marjoja
huuliltasi poimin,
keräilen muistiini
jokaisen raa´ankin
vihreän
ja keltaisen,
sinun huuliltasi
kaiken suutelen,

jokaisen marjan
makean.

Sekaisin ja lennellen,
sanoit, että silloin se alkoi,
sinä leijuit,
minä leijun
vieläkin.

En saa siitä kiinni,
yritän ja yritän,
vaan en osaa juosta
pakoon, enkä mitään kohti
ylöspäin enkä
sinne minne se menee,
en tiedä, mitä etsin,
ehkä jotain, jonka
jo
löysin
tai kadotin.

Kesä menee hiljaa
hiiviskellen ja pelkään
hymyni karkaavan
lehtien mukana,
mutta sinä saat
sen aina palaamaan,
sinä ja ystävieni
villit silmät.

Kuitenkin,
välillä
jään tuijottamaan
avaruuden ikkunaan,
sormeilemaan sen karmeja,
joita ei koskaan ole
ollutkaan,
heitän kaiken pois
sinne tyhjyyteen,
ei
vaan tähtien sekaan,
mustaan pimeään,
kauniiseen sekasortoon
välkkyviin pieniin
valoihin.

Kun heräsin
näin unta kirjastoista,
musiikista, pauhaavasta
hulluudesta
väkivaltaisista ihmisistä,
vatsasta, valkeasta
iholta tuoksuvasta
vatsasta.

Unta sinun tuoksuistasi,
kielestäsi, hiuksistasi,
sinusta näin, ja vielä
eilen kaikki oli
tätä hetkeä.

Huudan
anna tulla vaan,
otan kaiken vastaan,
minä en juokse pakoon,
en enää mitään.

Vaan
Aurinko on sammunut,
sinä
kai
suljit silmäsi.