Ratakadun nuori #3

Mä katsoin Akia huolestuneesti. Oliko se tosissaan? Totta helvetissä oli.
-Siis..? Senkö takia sä et oo halunnu.. puhua siitä? Aki, sori, mä oon ollu tosi itsekäs. Mä oon ollu täys paska. En mä voinu tietää, mä kuiskasin.
Hetken päästä jo tajusin miten pahalta Akista varmaan tuntui. Ajattelin vain itseäni, miten juuri mä olen tehnyt väärin.
-En mä halunnu puhuu siitä, en halunnu säälii. Mä oon koko juttuun syyllinen.. Aki katsoi mua vakavana ja taas yksi kyynel karkasi sen poskelle.
-Miten niin, ethän sä tehny mitään väärää, ei niillä poliiseilla olis ollu mitään oikeutta ampua Anttii. Sä oot kiltein ihminen kenet mä tunnen, sä et tekis mitään pahaa kellekkään, mä halasin Akia.

Aki oli hetken hiljaa ja katsoi maahan. Sen jälkeen se otti mua kädestä kiinni ja sen alahuuli väpätti.
-Mut ku sä et tiedä kaikkea. Mä en tiedä haluutko sä enää tän jälkeen nähdä mua, mut kerron silti, sun kuuluu tietää, Aki yritti pidätellä itkuaan.
Mun kurkussa tuntui todella iso pala. Mä räjähtäisin kohta itkemään. Miks tästäkin illasta piti tulla tämmönen?
-Kerro, mä en hylkää sua koskaan. Rakastan sua vaikka sä olisit tehny mitä, mulle sä oot aina sama vanha kulta, mä sanoin nyyhkyttäen.
-Me oltiin Antin kanssa kaupungilla. Antilla oli aina ollu tosi paljon vihamiehiä, ihan turhista asioista. Pienistä veloista ja sen sellasista. Yks jengi sit tuli siihen uhkaileen Anttia. Ne sano, että jos Aki ei anna rahaa, ne tappaa mut ja Antit. Antti sit sanoi ettei sillä ollut mistä antaa, niin ne kävi Antin päälle. Hyppi sen pään päällä ja potki sitä kylkeen. Antin lippis tippui maahan, se oli ihan veressä. Ne lähti, ja Antti jäi makaamaan maahan. Mä sekosin ihan täysin. Kävin hakeen kotoa isän aseen ja lähdin niiden hakkaajien perään. Mä ammuin kaks niistä, kaks muuta pääsi karkuun. Toinen ammutuista jäi eloon, pyörätuolissa nykyään. Toinen kuoli. Mä en kadu et mä ammuin niitä, mut mä kaduin sitä, et poliisit ampu Antin. Ne juoksi meidän perään, luuli et Antti oli ampunu niitä kahta. Sä oot ainut joka tästä tietää. Kohta mä menetän sutki, mä tiedän, Aki itki ja itki.
-Ootko sä tappanu ihmisen? mä kysyin hämmästyneenä. Nousin seisomaan ja katsoin Akia. Mä en ymmärtänyt sitä ihan täysin.
-Siis tappanut ihmisen? mä kysyin uudestaan.
-Oon, eikä sun tarvitse sitä ymmärtää, mä tein väärin. Anna mulle anteeksi, Aki vaikersi.

Katsoin Akia tutkivasti.
-Miksi sä et ole kertonu mulle? Mä oon seurustellu sun kans, ja sä et kerro mulle mitään! Sä käytät mua hyväkses. Sä oot kuin mun isä tai joku pultsari kadulta, sä oot haitallinen, mä huusin hetken mielijohteesta. Aki ei liikahtanutkaan. Se ei sanonut sanaakaan, vain sen poskelle vierähtäneestä kyyneleestä sai selville sen tunteet. Se katsoi mua armoa anelevasti. Hetken mä mietin, lähtisinkö kävelemään vai jäisinkö tähän, tappajan vierelle? Mä istahdin Akin viereen, ei mulla ollut muutakaan vaihtoehtoa.
-Anteeksi, en mä tarkottanu. Musta tuntuu et meidän suhde on ollu vähän, tiedäthän, monimutkainen. Sä oot mua vanhempi, sä oot tavallisesti tosi salaperäinen, oikeestaan enhän mä tienny ennen mitään sun menneisyydestä. Sit sä pamautat ilmaan ihan yhtäkkiä tollasen karmeen jutun, kai sä tajuut et se tuntuu musta tosi kamalalta? Mä oon järkyttyny, ja musta tuntuu etten voi jatkaa sun kanssa. En ainakaan vähään aikaan, mun pitää miettiä tätä juttua. Anna anteeksi, mä itkin. Sain sanottua sanottavani ja olisin voinut vain viileästi lähteä kävelemään kotiin, mutta mä en lähtenyt. Jäin siihen Akin viereen, vaikka vain kuuntelemaan sen tuskaisia viimeisiä sanoja. Se aukaisi suunsa muttei sitten sanonutkaan mitään.