Näinä vuorokauden viimeisinä tunteina
olen valmis lähtemään
odotan pysäkillä
jolle bussit eivät ole pysähtyneet aikoihin
villiintynyt heinä kutittaa paljaita sääriäni
ohut vaneri tuntuu viileältä selkääni vasten
ja tunnen sulautuvani taustaan
unohdettu, ränsistynyt, harmaa
olen kulma, metalli, vinossa seisova seinä
taivas muuttuu sinisestä keltaiseen
punaiseen
purppuraan
ohi ajavien autojen ikkunoista tuijotetaan
"joku humalainen varmaan"
ja mietin minne lienevät menossa
onnellisiin kesäpuistoihin tietenkin
isä ostaa tytölle jäätelöä
ja kysyy, haluaako tämä vielä mennä vuoristorataan
vai pelottaako
miksi minun isillä oli kiire pois
miksi äiti ajoi loppumatkan
kun isi vain joi limsaa
ja miksi minun isi ei kysynyt
pelottaako minua
kun myöhään illalla
isi on juonut niin paljon limsaa
että äiti vei meidät ajelulle
vaikka meitä väsytti
odotan
mutta mitään ei tapahdu
olen vieläkin tässä
eivätkä ajatukseni hiljene edes rankaisemalla
haluan elää kuolla rakastaa nauraa hengittää
mutta vihaan katkeroidun tyhjenen haihdun
olen valmis lähtemään
mutta mitään ei tapahdu.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
aivan upeaa tekstiä,
koskettava runo, ja todella upeasti kirjoitettu!
Koskettavan kipeitä muistoja surullisessa runossasi. Käsittelemättömät katkerat tunteet vievät kasvun mahdollisuuden.